Suomalaisuus korostuu ulkomailla ollessa, sehän varsin yleisesti tunnustettu asia. On ikävä vähän kaikkea erikoista, mikä liittyy suomalaisuuteen, salmiakkia, saunaa, Fazerin sinistä, korvapuustia, grillimakkaraa, kuusimetsän tuoksua, mustikkaa, avantouintia.... Hetkinen, no täytyy tunnustaa, että sitä ylpeänä kertoo paikallisille ”sitemme” suomalaisessa saunassa, kuinka meillä tuolla kaukana pohjolassa käydään vielä avannossa uimassa tai vähintään lumihangessa kierimässä... Vaikka täytyy oikeasti tunnustaa, etten ole koskaan avannossa käynyt ja lumeenkin kastan korkeintaan varpaanpäät. Mutta suomalaisella miehellä jutut on välillä kuin Turhapurolla. Niin Uunoa on välillä myös ikävä, tuota suomalaisen miehen, ja vain suomalaisen miehen, fanittamaa antisankari-resupekkaa, joka tosipaikan edessä osaa vaikka mitä. Uuno on on myös suomalaisen miehen varjokuva, laiska, puhelias, naistennaurattaja, jonka jutut sisältävät paljon sanoja, mutta vähän asiaa. Istuva Tirolilainen matikkakoira on Uunon lemmikki, ravintola on Veijo Esson baari, ammatit sujuvat rautakauppiaasta presidentin vävyyn. Uunon ilmaisuvoima on riisuva; appiukko on vuoristoneuvos, pihvinä nautitaan satopriaani tai trinssinnakit, urheiluksi käy ”liikutu varpas” ja taloudesta vastaa kavereiden rosentit. Pitääkin kaivaa vanhat Uunot naftaliinista.
Kahden suomalaisen miehen lomaviiko huipentui vierailulle Istanbulin erääseen kauneimpaan kohteeseen eli Prinssinsaarille. Saariryhmä sijaitsee Marmaranmerellä Istanbulin eteläpuolella. Bysantin aikana sinne vietiin Keisarin veljet asumaan, jotta nämä eivät muodostaisi vallanperimys tai kaappausuhkaa kruunua kantavalle Baseliukselle. Siitä tämä kaunis saariryhmä on saanut nimensä.
Pääsimme ajoissa liikkeelle. Kadiköystä otimme lautan kohti saariryhmää. Ilma todella suosi meitä, sää oli aurinkoinen ja lähes tyyni. Matkasimme suurimmalle ja kauimmaiselle saarelle, Buyukadalle. Saaren rannan kaduilla tunnelma oli kuin olisimme hypänneet yli sata vuotta taaksepäin. Autoja ei näkynyt missään. Hevoskärryjen asema odotti asiakkaitaan. Päätimme jättää hevoskärryjen kyydin väliin ja vuokrasimme pyörät. Tarkoituksena oli pyöräillä ympäri saarta ja nousta Aya Yorgi kilisille, eli Pyhän Yrjön luostarille korkeimman vuoren päälle.
Saimme pyörien vuokraajalta jonkin näköisen kartan ja neuvon vain seurata hevosia. Lähdimme polkemaan hevosrattaiden vierellä pitsihuviloiden reunustamilla kaduilla pitkin saaren länsireunaa. Maisemat olivat upeat ja ilma mukavan lämmin. Hevosrattaat toisensa jälkeen ohittivat meidät ja lannan haju täytti välillä ilman. Saaren puolivälissä tie kääntyi ylöspäin sisäosaa kohti. Tien vierustan harvassa metsässä oli hevosia ja vuohia vapaasti laiduntamassa, minkäänlaiset aidat eivät estäneet niiden vapaata kulkua.
Saavuimme hevosrattaiden väliasemalle, jota korkeammalle ne eivät enää nouse. Lähdimme taluttamaan pyöriä mukulakivistä, kapeaa tietä pitkin kohti vuoren huippua ja luostaria. Nousu oli haastava ja tie tuntui jatkuvan ja jatkuvan jokaisen nyppylän tai mutkan jälkeen. Viimein saavuimme luostarin pihaan ja ympäröivät maisemat painoivat matkaväsymyksen unholaan. Kiertelimme ympäri luostarin pihaa ja haukoimme henkeä; tuolla näkyy Marmaranmeri, tuolla Kadiköy, tuolla Maltepe, tuolla ovat Camlicat. Vierailimme sisällä luostarin kirkossa. Maalaukset olivat vaikuttavia, oli kuin aika olisi pysähtynyt.
Söimme luostarin vieressä olevassa ravintolassa. En tiedä, olenko milloinkaan ruokaillut maisemiltaan niin upeassa paikassa. No vertailua on aina vaikea tehdä, mutta arvoisa lukija, laita silmät kiinni ja kuvittele; helmikuun alussa, lämpimässä auringon paisteessa, korkealla Marmaran meren yllä vanhojen havupuiden alla, hevosen laiduntaessa ikivanhan kiviaidan takana luostarin seinän vieressä, vaikea on odottaa ohikiitävältä hetkeltä enempää.
Takaisin paluu oli helpompaa kuin vuorelle nouseminen, vaikka mukulakivien päällä jarruttaminen puudutti käsivarret ja kipeytti kämmenet. Hevosrattaiden asemalta suuntasimme kohti satamaa saaren itäpuolta pitkin. Jälleen maisemat olivat upeat, merta, havumetsää, pitsihuviloita ja hevosrattaita. Palautimme sataman lähellä pyörät ja teimme paikallisen tavan mukaan teelasin vieressä syvempää tuttavuutta pyörävuokraamon omistajien kanssa. He olivat kurditaustaisia yrittäjiä, jotka pyöräliikkeen lisäksi omistavat kaupan, viereisen ravintolan ja ovat juuri hakeneet rakennuslupaa hotellille. Omien sanojensa mukaan he ovat myös Orhan Pamukin tuttavia, sillä Pamuk asuu kesät saarella heidän naapurissaan, kuten saarella asuu paljon muitakin kirjailijoita. En ihmettele taitelijoiden mieltymystä saareen, sillä jotain niin lumoavaa saarella on, että perheemme muusikko ilmaisi rannan kahvilassa juustokakun äärellä muuttavansa saarelle heti, jos se olisi mahdollista.
Palataan otsikkoon. Kyse ei ole virheestä. Saarilla kävi kaksi prinssiä. Jos itse Mestari, eli kuningasten Kuningas sanoo, että me kristittyinä olemme Kaikkivaltiaan lapsia, hänen perhekuntaansa, niin uskottava se on. Mutta kun meissä suomalaisissa miehissä asuu pieni pala Turhapuroa, niin trinssi käy nimityksenä hyvin, se tuntuu ainakin täällä ulkomailla kovin kotoisalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti