Ravenna, Verona, Firenze. Näiden piti olla kesälomareissumme vierailukohteina, mutta löysimmekin itsemme Maskun, Lemun ja Mynämäen kivikirkkojen varjoista. Toscanan on varmasti kaunis, mutta ei Suomea mikään voita. Suomella tässä tarkoitan Varsinais-Suomen maakuntaa. Niin ja poikkesimme Suomen kiertoajelumme lisäksi vielä Närpiössä, sieltä "rosenttien" metsästämisestä myös vähän tarinaa.
Riispyyn kylä, Merikarvian kunnassa Satakunnan pohjoisreunalla on varmasti maailman paras paikka. Siltä se ainakin tuntuu, koska maailman houkutukset eivät vedä meitä Siipyytä tai Krookaa pidemmälle. Mutta päätimme repäistä itsemme liikkeelle, ennen kuin alamme kasvaa sammalta. Kohteeksi otimme keskiajan ja Kirsin sukulaiset. Molempia löytyy Suomen vanhoista kivikirkoista.
Maskun Abbey road |
Satakunnasta suuntasimme Suomen Maskuun ja siellä sunnuntain messuun. Pysäköimme automme upean kulttuurimaiseman keskelle, pappilan ja kivikirkon väliin. Maskun kirkko on rakennettu 1400-luvun lopulla Johannes Kastajan ja Pyhän Ursulan muistolle, muta itsenäisen Maskun seurakunnan juuret ulottuvat 1200-luvun alkuun. Kauniilla värisävyillä maalattu kirkko otti meidät matkalaiset rauhallisesti vastaan. Tasaisesti tikittävä, seurakunnan nuorten 1700-luvulla lahjoittama vanha kaappikello, osoitti kirkkovieraille, ettemme olleet paikalla myöhässä, emme liian aikaisin vaan juuri ajoissa. Kellon hiljaiset lyönnit yli viisi sataa vuotta vanhojen holvien alla, vaivuttivat meidät kuuntelemaan saarnaa lukemattomien sukupolvien jatkumossa. Kellon lahjoittaneiden nuorten lapsenlapsien hautakivet ovat jo kuluneet tunnistamattomiksi, mutta uskollisesti saarnataan kellon tahdissa katoamattomien nimien kirjoittamisesta Elämän kirjaan, jonka turvin sukupolvet vielä kerran kohtaavat.
Ihminen ei elä yksin leivästä. Maskun suntio tietää sen tarkoittavan Elämän leipää, hän oli järjestänyt ehtoollisvälineet messussa jaettavaksi. Mutta suntio tiesi myös pullan kelpaavan kirkkovieraille. Hän oli keittänyt mainiot kahvit pappilan pihalla nautittavaksi. Kirkkovieraat jakoivat kanssamme mukavan tarinatuokion, liekö kellon vaikutus ulottunut vielä pihamaalle, sillä kiirettä ei ollut kenelläkään.
Lalli Henrikin jaloissa |
Maskusta suuntasimme Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkkoon. Satakunlaisina vähän arkailimme kirkkoon saapumista, kun Henrikille kävi Köyliössä niin kuin kävi. Toisaalta meillä on paljon katolisia kavereita, joten heidän ja englannin kielen turvin uskalsimme häiritä Henrikin sarkofagin rauhaa. Vierailua helpotti rippikirkon päättymisen aiheuttama väentungos, näyttelimme sujuvasti rippilasten vieraita ja kehuimme kovasti isosia hienosta leiristä. Stolaansa riisunut ystävällinen pastori rauhoitteli vielä meitä satakuntalaisvieraita. Lallin kirveet on kuulemma haudattu, paras todistus siitä on, että hän itse köyliöläisenä on tullut valituksi Nousiaisten seurakunnan palvelukseen. Mahtaako päätään lyhyempi Henrik kääntyillä sarkofagissaan.
Kirkkokaffeet taidettiin Nousiaisissa tällä kertaa juoda konfirmoitujen kodeissa. Niinpä suuntasimme kohti Mynämäen Pyhän Laurin kirkkoa. Meidät vastaanotti komea, 1430-luvulla rakennettu, Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen kirkkorakennus. Mynämäkeläiset selkeästi rakastavat komeeta kirkkoaan, se on auki vieraille joka ainoa päivä ja näin sunnuntainakin siellä päivysti kaksi kirkko-opasta. Kirkon vieressä tuoksui terva, kirkon paanukatto oli osin uusittu ja kokonaan tervattu. Oppaiden mielestä kirkosta täytyy pitää huolta, sen täytyy voida julistaa ilosanomaa vielä lukuisille mynämäkiläisille sukupolville. Niin väkeviä olivat mynämäkeläisten kertomukset, että unohdimme kysellä kirkkokahvin perään.
Paavin vaakuna, ainoa säilynyt Pohjoismaiden kirkoissa |
Paraisilla matkamme saa uuden sivujuonteen. Kulttuurin lisäksi alkoi kirjoittajan mielessä pyöriä Uuno Turhapuron rosentit. Kirsin sukulaisia, Garppeja, Djäkeneitä, Danskeja, Odygeja, Svärdejä, etc oli touhunnut useammankin kivikirkon rakentamisten taustalla. Mutta näin köyhänä kotivävynä vähän jurppii tuo vaimoni esi-isän, Paraisilla huseeranneen Hartvik Dykerin kohtelu. Kaverilla oli kerran 1430-luvulla hirttänyt vähän kiinni ja oli ajanut riitakumppaniansa takaa Turun tuomiokirkkoon asti. Alttarin luona Hartvik oli vähän sohaissut toista lempeästi miekalla. Syntyi hirveä haloo, kirkko oli jouduttu tämän häpäisyn takia sulkemaan ja sitten jouduttiin suorittamaan suuret puhdistusmenot ennen kuin tilat voitiin ottaa uudelleen kirkolliseen käyttöön. Mahtimiehenä ja vielä mahtavampien appivanhempiensa, Laitilan Isokartanon Garpien avustuksella, Hartvik selvisi pannaan julistukselta, mutta joutui hyvityksenä luovuttamaan Paraisilla sijaitsevan Bortsbölen, eli Kappelinrannan kartanon Naantalin nunnaluostarille. Mielestäni tuomio on kohtuuton, Hartvikin lapsuutta oli varjostanut Mustana surmana tunnetun ruton haamu ja lisäksi hän oli joutunut leskeksi ja yksinhuoltajaksi aivan liian varhain. Vähemmästäkin voisi Hartvikin kohdalla vedota mielenhäiriöön, vielä kun miekalla kutiteltu ei edes menehtynyt kirkon alttarille. Päätinkin lähteä peräämään Hartvikin (ja vähän vaimoni perinnön) oikeuksia Kappelinrannan kartanolle.