Piispa, seitsemän suomalaista kirkkoa ja yksi Närpiö

Ravenna, Verona, Firenze. Näiden piti olla kesälomareissumme vierailukohteina, mutta löysimmekin itsemme Maskun, Lemun ja Mynämäen kivikirkkojen varjoista. Toscanan on varmasti kaunis, mutta ei Suomea mikään voita. Suomella tässä tarkoitan Varsinais-Suomen maakuntaa. Niin ja poikkesimme Suomen kiertoajelumme lisäksi vielä Närpiössä, sieltä "rosenttien" metsästämisestä myös vähän tarinaa. 

Riispyyn kylä, Merikarvian kunnassa Satakunnan pohjoisreunalla on varmasti maailman paras paikka. Siltä se ainakin tuntuu, koska maailman houkutukset eivät vedä meitä Siipyytä tai Krookaa pidemmälle. Mutta päätimme repäistä itsemme liikkeelle, ennen kuin alamme kasvaa sammalta. Kohteeksi otimme keskiajan ja Kirsin sukulaiset. Molempia löytyy Suomen vanhoista kivikirkoista. 

Maskun Abbey road

 

Satakunnasta suuntasimme Suomen Maskuun ja siellä sunnuntain messuun. Pysäköimme automme upean kulttuurimaiseman keskelle, pappilan ja kivikirkon väliin. Maskun kirkko on rakennettu 1400-luvun lopulla Johannes Kastajan ja Pyhän Ursulan muistolle, muta itsenäisen Maskun seurakunnan juuret ulottuvat 1200-luvun alkuun. Kauniilla värisävyillä maalattu kirkko otti meidät matkalaiset rauhallisesti vastaan. Tasaisesti tikittävä, seurakunnan nuorten 1700-luvulla lahjoittama vanha kaappikello, osoitti kirkkovieraille, ettemme olleet paikalla myöhässä, emme liian aikaisin vaan juuri ajoissa. Kellon hiljaiset lyönnit yli viisi sataa vuotta vanhojen holvien alla, vaivuttivat meidät kuuntelemaan saarnaa lukemattomien sukupolvien jatkumossa. Kellon lahjoittaneiden nuorten lapsenlapsien hautakivet ovat jo kuluneet tunnistamattomiksi, mutta uskollisesti saarnataan kellon tahdissa katoamattomien nimien kirjoittamisesta Elämän kirjaan, jonka turvin sukupolvet vielä kerran kohtaavat. 

Ihminen ei elä yksin leivästä. Maskun suntio tietää sen tarkoittavan Elämän leipää, hän oli järjestänyt ehtoollisvälineet messussa jaettavaksi. Mutta suntio tiesi myös pullan kelpaavan kirkkovieraille. Hän oli keittänyt mainiot kahvit pappilan pihalla nautittavaksi. Kirkkovieraat jakoivat kanssamme mukavan tarinatuokion, liekö kellon vaikutus ulottunut vielä pihamaalle, sillä kiirettä ei ollut kenelläkään. 

Lalli Henrikin jaloissa

Maskusta suuntasimme Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkkoon. Satakunlaisina vähän arkailimme kirkkoon saapumista, kun Henrikille kävi Köyliössä niin kuin kävi. Toisaalta meillä on paljon katolisia kavereita, joten heidän ja englannin kielen turvin uskalsimme häiritä Henrikin sarkofagin rauhaa. Vierailua helpotti rippikirkon päättymisen aiheuttama väentungos, näyttelimme sujuvasti rippilasten vieraita ja kehuimme kovasti isosia hienosta leiristä. Stolaansa riisunut ystävällinen pastori rauhoitteli vielä meitä satakuntalaisvieraita. Lallin kirveet on kuulemma haudattu, paras todistus siitä on, että hän itse köyliöläisenä on tullut valituksi Nousiaisten seurakunnan palvelukseen. Mahtaako päätään lyhyempi Henrik kääntyillä sarkofagissaan. 

Kirkkokaffeet taidettiin Nousiaisissa tällä kertaa juoda konfirmoitujen kodeissa. Niinpä suuntasimme kohti Mynämäen Pyhän Laurin kirkkoa. Meidät vastaanotti komea, 1430-luvulla rakennettu, Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen kirkkorakennus. Mynämäkeläiset selkeästi rakastavat komeeta kirkkoaan, se on auki vieraille joka ainoa päivä ja näin sunnuntainakin siellä päivysti kaksi kirkko-opasta. Kirkon vieressä tuoksui terva, kirkon paanukatto oli osin uusittu ja kokonaan tervattu. Oppaiden mielestä kirkosta täytyy pitää huolta, sen täytyy voida julistaa ilosanomaa vielä lukuisille mynämäkiläisille sukupolville. Niin väkeviä olivat mynämäkeläisten kertomukset, että unohdimme kysellä kirkkokahvin perään.

Kirsi tutkimassa sukunsa vaakunoita

Flemingin suvun puhutteleva hautamonumentti 

Maskun seurakuntaan kuuluvassa Lemun kirkossa saimme jälleen kirkkokahvit. Pieni kaunis kirkko on rakennettu 1460-1480 ja omistettu Pyhälle Olaville. Sanajumalanpalvelus oli juuri päättynyt ja Maskun tuttu pastori otti meidät myöhästyneet kirkkovieraat tervetulleina vastaan. Tällä kertaa kahveista vastasi lemulainen rouva, lähetystyön tukemisen pitkäaikainen aktiivi, joka kertoili kirkosta, Lemusta ja Intiassa sijaitsevasta lähetystyön tukikohteesta. Kirkon ympäristö oli suomalaista kulttuurimaisemaa parhaimillaan. 

Lemusta suuntasimme Taivassalon kirkkoon,  mutta jouduimme kolkuttelemaan suljettuja ovia. Harmi, sillä kirkon ulkokuori kertoi sen kätevän sisälleen monta mielenkiintoista tarinaa. Masentua emme viitsineet, vaan päätimme kuunnella vatsamme kutsua. Kahvit olivat olleet erinomaisia, mutta nyt oli jo kunnon ruualle tarvetta. Jatkoimme kohti Kustavia, siellä odotti pari mukavaa ravintolaa ja majoituspaikka.

Venesataman vieressä nautitun aamupalan jälkeen suuntasimme takaisin Turun suuntaan. Vaikka Suomen Turku on, no se ainoa Suomen Turku, niin nyt ajoimme ohi ja suoraan Paraisten kirkkoon. Kirkon ympäristö kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin. Sisällä ei ole sen vaatimattomampaa. Edellisestä kirkosta on jäljellä 1200-luvulla rakennettu Agricola-kappeli, nykyinen kirkko on rakennettu 1300-1400-lukujen taitteessa ja huokuu vaikuttavaa historiaa. Tunnettu 1400-luvun maalausyrittäjä Pietari Henrikinpoika on tehnyt kirkkoon upeat katto- ja seinämaalaukset. Uskonpuhdistuksesta puhtia saanut kirkkohallitus päätti kuitenkin peittää nämä Paraisillakin, koska sarjakuvina Raamattua ja kirkon pyhimyksiä esitelleet taideteokset veivät liikaa huomiota kansankielisiltä saarnoilta. Mieli muuttui pari sataa vuotta myöhemmin ja keskiaikaisten kirkkojen valkoisten seinien alta alettiin raaputella vanhaa kirkkotaidetta esiin. Matkailija kiittää kirkkohallitusta ja kaikkia dogmaatikkoja tästä mainiosta päätöksestä.

Paavin vaakuna, ainoa säilynyt Pohjoismaiden kirkoissa

Paraisilla matkamme saa uuden sivujuonteen. Kulttuurin lisäksi alkoi kirjoittajan mielessä pyöriä Uuno Turhapuron rosentit. Kirsin sukulaisia, Garppeja, Djäkeneitä, Danskeja, Odygeja, Svärdejä, etc oli touhunnut useammankin kivikirkon rakentamisten taustalla. Mutta näin köyhänä kotivävynä vähän jurppii tuo vaimoni esi-isän,  Paraisilla huseeranneen Hartvik Dykerin kohtelu. Kaverilla oli kerran 1430-luvulla hirttänyt vähän kiinni ja oli ajanut riitakumppaniansa takaa Turun tuomiokirkkoon asti. Alttarin luona Hartvik oli vähän sohaissut toista lempeästi miekalla. Syntyi hirveä haloo, kirkko oli jouduttu tämän häpäisyn takia sulkemaan ja sitten jouduttiin suorittamaan suuret puhdistusmenot ennen kuin tilat voitiin ottaa uudelleen kirkolliseen käyttöön. Mahtimiehenä ja vielä mahtavampien appivanhempiensa, Laitilan Isokartanon Garpien avustuksella, Hartvik selvisi pannaan julistukselta, mutta joutui hyvityksenä luovuttamaan Paraisilla sijaitsevan Bortsbölen, eli Kappelinrannan kartanon Naantalin nunnaluostarille. Mielestäni tuomio on kohtuuton, Hartvikin lapsuutta oli varjostanut Mustana surmana tunnetun ruton haamu ja lisäksi hän oli joutunut leskeksi ja yksinhuoltajaksi aivan liian varhain. Vähemmästäkin voisi Hartvikin kohdalla vedota mielenhäiriöön, vielä kun miekalla kutiteltu ei edes menehtynyt kirkon alttarille. Päätinkin lähteä peräämään Hartvikin (ja vähän vaimoni perinnön) oikeuksia Kappelinrannan kartanolle.

Kappelinrannassa ei ollut nunnista jäljellä kuin tien nimi. Kartanon nykyiset omistajat olivat tietoisia Hartvikin kohtalosta, mutta vakuuttelivat hankkineensa omistoikeuden laillisella kaupalla. He esittelivät kartanoa meille ja sanoivat mielellään tarjoavansa tilaa juhlakäyttöön Hartvikin sukulaisille. Mukava omistajapariskunta muisteli Hartvikin saaneen omistukseensa Suosmeren kartanon Ulvilasta, että sieltä voisi mennä rosentteja kyselemään. Mutta jos kirkolta haluaa Kappelinrannan hyvityksiä tiedustella, niin lähellä on Kuusiston piispanlinna. Piispathan kirkossa niitä päätöksiä tekevät.

Kuusiston piispanlinna on todella upealla paikalla, kauniin niemen päässä. Mutta itse linna ei vastaa ympäristön mahtavuutta. Tai on varmasti joskus vastannut, sillä rauniot olivat edelleen vaikuttavat. Linnan edustalla oli pieni mökki, jossa uskollinen piispanlinnan palvelija teki parhaansa linnan entisen loiston palauttamiseksi. Kolme vuotta tämä koodauksen ammattilainen on rakentanut ohjelmistoja, joilla pääsee vierailemaan linnassa sen loiston päivinä, 1400-1500-lukujen vaihteessa. Mökissä oli myös hieno näyttely piispanlinnan vaiheista ja viimeisestä piispasta Arvid Kurjesta. Kirsin tutustuessa linnan loiston päiviin, sain tilaisuuden kertoa koodaajalle Hartvikista ja rosenteista, joista pitäisi piispaa reklamoida. Kaveri kertoi Arvid Kurjen lähteneen linnasta tanskalaisia ja ehkä myös uskonpuhdistusta pakoon Pohjanmaalle, tarkemmin kuulemma Närpiöön. Oli siis aika jättää tämä varsinainen Suomi taakse ja suunnata Pohjanmaan rannikolle.

Matkalla päätimme poiketa Laitilan Isokartanossa varmistamassa omaa selustaa piispan mahdolliselta kiukulta. Laitilan kirkon mainio opas tunsi Garpin suvun hyvin, mutta kertoi näiden Isokartanon olevan itse asiassa saman kuin Laitilan kirkonkylän, eli nykyisen keskustan alueen. Kotiseutunsa kuin omat taskunsa tuntenut opas lohdutti masentunutta mieltäni toteamalla, että Tokmannin takaa löytyy vielä Gappien kartanon kellarien jäänteitä. Tokmannin takapiha ei oikein vetänyt puoleensa, joten päätin tutustua Hartvikin kaiman ja tämän lasten serkun Hartikka Jaakonpoika Garpin 1460-luvulla  rakennuttaman kirkon saloihin. Pyhän Mikaelin mukaan nimetty kirkko on todellinen aarre. Kattomaalaukset ovat saman Pietari Henrikinpojan laatimaa kirkkotaidetta, väriloisto on vielä Paraisten kirkkoa vaikuttavampaa. Muoto, holvit, ikkunat, sisustus, maalaukset, kaikki on kirkossa tasapainossa. Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, mutta meidän piti kiirehtiä kohti pohjoista Arvid Kurjen jäljessä.

Närpiön kasvihuoneet ohitettuamme saavuimme Närpiön kirkon pappilan eteen. Pappilasta oli lyhyt matka kirkolle ja alue onkin yhtenäistä kulttuuriympäristöä. Kirkon vanhimmat osat ovat rakennettu 1435, joten jälkiä tai tietoja Arvid Kurjesta voisi löytyä. Toivo rosenteista hiipui, kun kirkkoa korjanneet paikalliset rakennusmiehet tai hautausmaan työntekijät eivät osanneet kertoa Kurjen liikeistä mitään, vaikka yritin asiaa myös ruotsiksi esitellä. Piti palata maallisesta mammonasta takaisin taivaallisimpiin asioihin ja näkyvään kulttuuriin. Katselemista ja ihmeteltävää riitti. Aivan erityisiä ovat kirkon edustalla riveissä seisovat kirkkotallit. Nämä ovat kuin hobittien koteja, mutta todellisuudessa niissä ovat kirkkovieraat voineet säilyttää menneinä vuosisatoina hevosiaan. Varmaan niitä on rakennettu Arvid Kurjen kirkkohallitukselle tai hiippakunnalle jättämillä varoilla, eli Hartvik-paran Kappelirannan rahoilla. Tähän johtopäätökseen täytyy tyytyä ja sitä kautta rosenttienkin katoamiseen, sillä tuskin Ulvilan Suosmeren kartanon nykyinen omistaja luopuu maistaan Hartvikin kotivävyn hyväksi. Mutta voisiko kirkkotallit nimetä Markon talleiksi?

Vain yksi puuttuu

Korona on pitänyt Menossa taas Piittalat aika lailla paikoillaan tähän syksyyn saakka. Mutta kuluva syksy laittanut meitä liikkeelle, se on pitänyt sisällään häähumua kaikilla mausteilla, etelästä pohjoiseen. Naurua, kauneutta, hymyä, onnenkyyneleitä, rauhaa ja riehuntaa. Perheemme on kasvanut seitsemästä yhdeksään. Seitsemän meitä oli jo muutaman vuoden, sillä esikoisemme nappivalinta Eero, on opetellut Piittalan perheen tunnetiloja Ahlaisten kirkonalttarin tahtomisesta, no jo noin viisi vuotta. Ensimmäisen lapsen häät olivat jännittävät, mutta samalla hämmentävät, näinkö se aika juoksee? Unohtumaton elämys isälle oli  rauhallinen hetki Annamaijan kanssa kirkon vintillä, odottelimme ajan kulumista ennen vihkimisen alkua. Tyttäreni rauhallisuus ja kauneus hämmensi minut. Hän oli siinä hetkessä kuin sadun prinsessa, jonka sain saattaa jännityksen vallassa pitkin kirkon käytävää Eeron käsivarteen kiinni. Rauhallinen, turvallinen ja vakaa on tuo käsivarsi ollut. Annamaija ja Eero, olette meille rakkaita. Ja onnea uudesta keittiöstä!!!

Mutta siis tähän syksyyn. Ensimmäisten häiden jälkeen tuli tauko, aika pitkä tauko. Mutta sitten alkoi tapahtua. Johanneksen ilme ja äänensävy alkoi muuttua reilu vuosi sitten muikeaksi, eikä se muuttunut syksyn kuluessa. Syykin selvisi, Jyväskylästä oli löytynyt pohjalaistyttö, "johon piti tarttua kiinni, ennen kuin kukaan muu nappaa". Järkevän miehen, järkevää puhetta. Tampereella, Markon syntymäpäivillä meille esiteltiin tämä maailman paras Veera. Eikä Veera ollenkaan hämmentynyt, vaikka joutui heti koko perheväen kysymysten eteen, kovan karting-kilpailun lomassa. Veera oli alusta asti oma itsensä, rauhallinen, hyväsydäminen, vaatimaton ja älykäs. Emme yhtään ihmetelleet Johanneksen kiirettä, "ennen kuin joku muu nappaa". 

Johannes oli löytänyt itselleen sopivan kumppanin, joka ymmärtää Johanneksen luonnetta, jopa huumorin kaikki sävyt, jotka eivät aina avaudu edes omille sisaruksille. Myös Veeran sukujuuret, erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva tärkeä sukutalo, tuli Johannekselle rakkaaksi. Miten luonnollista oli nuorten rakastavaisten ottaa seuraavat askeleet. Kihlajaisuutisten tuuletus kaikuu varmasti vieläkin Porin kotimme seinistä. 

Häät sovittiin pidettäväksi Yli-Iissä, luonnollisesti. Mitkä juhlat niistä tulivatkaan. Päälle painaneet käytännön murheet eivät hetkauttaneet rauhallista hääparia. Molempien kuumeilu ja äänenlähtö juuri häiden aattona ei juuri nostattanut kulmakarvoja, tästä selvitään. Siihen päälle häätraktorin rikkoutuminen tai ylimääräisenä kuluna tullut Kierikkihovin taideassistentin valvontapalkkiot vain kuitattiin rauhallisesti. Sillä tähtäin oli tärkeimmässä: Lauantaina molemmat sanovat tahdon. Vihkitilaisuus oli jotain ylimaallista. Marssimusiikki oli kaunis ja hilpeä, Konnun sävelet Taru sormusten herra -saagasta, joka vei pois ajan ja paikan, nosti ilon kyyneleet hääväen silmiin. Ja morsiamen laulu, kuinka kauniisti Veera lauloi yllätyksenä Johannekselle ja kuinka Johanneksen ilme kertoi onnesta kuunnellessaan kaunista vastavihittyä vaimoaan. 

Hääjuhla oli Kierikkihovissa, joka antoi täydelliset puitteet kauniille häätilaisuudelle. Piittalan perheen sekoiluista huolimatta hääpari sai kauniin juhlan, jonka tunnelma oli ainutlaatuinen. Nuoren parin lapsuus ja nuoruuskuvat kehystivät kilpaa venäläisen huipputaiteen kanssa maittavaa ruokailua ja monipuolista ohjelmaa. Kaikilla oli iloinen hymy kasvoilla, kenestäkään ei matka Pohjois-Pohjanmaalle ainakaan tuossa vaiheessa tuntunut enää pitkältä. Lopuksi Johanneksen kummisetä Ismo lauloi, soitti ja kertoi elämänohjeita avioliittoon, mutta myös vielä sitäkin tärkeämmästä asiasta, koko elämän perustasta Kristuksessa, joka kantaa kaikki elämämme vaiheet ja johdattaa myös Johanneksen ja Veeran jokaisen tulevan päivän. 

Toisella aikakaudella, joskus jo kaukaiselta menneisyydeltä tuntuvan ajan takana, tapasi tyttäremme Elinan erityisen pojan. Tämä tapaaminen tapahtui Israelissa, juuri ennen kuin korona muutti kaiken ja evakuoi meidät koti-Suomeen. Jerusalemin kadulla vastaan tuli tanskalainen Daniel. Kohtaaminen muuttui jutteluksi, siirtyi kotimme olohuoneeseen ja sieltä vanhempien häirinnän alta alakerran pommisuojan yksityisyyteen. Siellä syttyi kipinä, jota edes korona ei lannistanut. Elina joutui palaamaan Suomeen ja Daniel Tanskaan. Rajat laitettiin kiinni. Paitsi tuo aina avoin Ruotsi. Epätoivo vaihtui toivoksi ja kuten Raamattu lupaa, tosin ehkä ei ihan tätä tapausta tarkoittanut, toivo vaihtui näkemiseksi. Sillä Elina lensi suljetusta Suomesta Ruotsiin ja Daniel saapui Tanskasta Ruotsiin junalla. Tuo yhdessä vietetty viikko oli kohtalokas, askeleet yhteiseen tulevaisuuteen oli viitoitettu. 

Perheessämme olemme vähän "svekomaaneja", eli sellaisia "wanna be" skandinaaveja, joten Danielin tanskalaisuus oli vaan mielenkiintoinen lisä Elinan poikaystävässä. Tanskalaisuutta merkittävämpi oli Danielin rauhallisuus, vakaus ja vahva luottamus Jumalan johdatukseen. Kaikki ominaisuuksia, joissa Elinan kohdalla sai ajatella "match". Lopulta se tärkeä puhelu ei ollut yllätys. Nimittäin Daniel soitti Markolle tärkeää asiaa, puhelussa juteltiin aluksi niitä ja näitä, mutta sitten tuli se suuri kysymys; sopiiko jos vien Elinan vihille? No tietysti Daniel kysyi sen englanniksi, mutta jopa Marko ymmärsi mistä oli kysymys. Myönteisen vastauksen jälkeen alkoivat häävalmistelut, Suomessa vai Tanskassa, miten Johanneksen ja Veeran häät, ei ihan "samalle viikonlopulle". Kaikki eteni luontevasti, sopiva ajankohta ja myös lentokentältä katsottuna sopiva paikka löytyi lopulta melko helpolla. 

Perheiden yhdistyessä erilaiset toimintamallit etsivät tulevia uomiaan. Erityisen painotuksen tämä saa, kun kyseessä on eri maasta tuleva puoliso. Toisaalta tanskalainen kulttuuri on pohjoismaalaisena aika lähellä suomalaista. Mutta juuri juhlat ja juhliminen on se, missä erot voivat olla suurimmat. Suomalaisina olemme sellaista sauna ja sisu-kansaa, ruotsalaisilla on fika, eli kivat kahvitteluhetket, mutta tanskalaisilla on Hygge. Se tarkoittaa, että ihmiset ovat asennoituneet juhlimaan ja pitkään, aina kun siihen on mahdollisuus. Elinaa vähän, no ehkä vähän enemmänkin jännitti, miten suomalaiset sukulaiset ja kaverit osaisivat asennoitua tanskalaisten tapaan viettää häitä. Voimme kertoa, että meni aivan loistavasti. Edes pelättyä alkukankeutta ei ollut, paitsi Markolla, jota ei edes kokemus estänyt jännittämästä, kun hän sai saattaa kauniin tyttärensä pitkin kirkkokäytävää Danielin vierelle, ihan alttarille saakka. Tanskalaiseen tapaan ei näköjään kuulu sulhasen vastaan käveleminen. 

Vihkimisen veti taitavasti Kristian Willis, sujuvasti tanskaa, englantia ja suomea puhuva perhetuttu Luvian ajoilta. Siitä se kielten sekamelska jatkui juhlapaikalle, jossa kaasua ei nostettu missään vaiheessa. Hyvin suomalaiset jaksoivat mukana kyydissä. Ohjelma sisälsi sopivan mixin suomalaista ja tanskalaista, asiaa ja kohellusta. Hauskan ohjelman taustalla oli yhteinen pohjavire, kumpikin puoli jakoi ilon kristityn puolison löytämisestä, vaikka maa ja kielitausta olivat erilaiset. Ilta huipentui Abban kautta Matiaksen bändiin, joka veti hyvän keikan juhlien loppuun. Mukavaa oli, suomalaiset ja tanskalaiset yhdessä kehuivat tunnelmaa, joten Elina ja Daniel saattoivat katsoa onnellisina toisiaan; "me teimme sen". 

Suuri kiitos tästä onnistuneesta syksystä, niiden juhlista, kuuluu myös perheemme kuopukselle. Matias laittoi itsensä likoon niin Veeran ja Johanneksen kuin Elinan ja Danielin häissä. Hän hoiti soittamisia, sovituksia, äänentoistoa ja miksauksia eleettömän varmasti. Kiitos siitä vielä Matias. Mites me oikein voitaisiin tämä kaikki hyvittää? Järjestämällä häät, tietysti. Missäs Matias olisi sopiva morsian, onko meidän odotettava häiden kanssa seuraavan vuoden puolelle?