tukevasti tuuliajolla

tukevasti tuuliajolla

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Vain yksi puuttuu

Korona on pitänyt Menossa taas Piittalat aika lailla paikoillaan tähän syksyyn saakka. Mutta kuluva syksy laittanut meitä liikkeelle, se on pitänyt sisällään häähumua kaikilla mausteilla, etelästä pohjoiseen. Naurua, kauneutta, hymyä, onnenkyyneleitä, rauhaa ja riehuntaa. Perheemme on kasvanut seitsemästä yhdeksään. Seitsemän meitä oli jo muutaman vuoden, sillä esikoisemme nappivalinta Eero, on opetellut Piittalan perheen tunnetiloja Ahlaisten kirkonalttarin tahtomisesta, no jo noin viisi vuotta. Ensimmäisen lapsen häät olivat jännittävät, mutta samalla hämmentävät, näinkö se aika juoksee? Unohtumaton elämys isälle oli  rauhallinen hetki Annamaijan kanssa kirkon vintillä, odottelimme ajan kulumista ennen vihkimisen alkua. Tyttäreni rauhallisuus ja kauneus hämmensi minut. Hän oli siinä hetkessä kuin sadun prinsessa, jonka sain saattaa jännityksen vallassa pitkin kirkon käytävää Eeron käsivarteen kiinni. Rauhallinen, turvallinen ja vakaa on tuo käsivarsi ollut. Annamaija ja Eero, olette meille rakkaita. Ja onnea uudesta keittiöstä!!!









Mutta siis tähän syksyyn. Ensimmäisten häiden jälkeen tuli tauko, aika pitkä tauko. Mutta sitten alkoi tapahtua. Johanneksen ilme ja äänensävy alkoi muuttua reilu vuosi sitten muikeaksi, eikä se muuttunut syksyn kuluessa. Syykin selvisi, Jyväskylästä oli löytynyt pohjalaistyttö, "johon piti tarttua kiinni, ennen kuin kukaan muu nappaa". Järkevän miehen, järkevää puhetta. Tampereella, Markon syntymäpäivillä meille esiteltiin tämä maailman paras Veera. Eikä Veera ollenkaan hämmentynyt, vaikka joutui heti koko perheväen kysymysten eteen, kovan karting-kilpailun lomassa. Veera oli alusta asti oma itsensä, rauhallinen, hyväsydäminen, vaatimaton ja älykäs. Emme yhtään ihmetelleet Johanneksen kiirettä, "ennen kuin joku muu nappaa". 


Johannes oli löytänyt itselleen sopivan kumppanin, joka ymmärtää Johanneksen luonnetta, jopa huumorin kaikki sävyt, jotka eivät aina avaudu edes omille sisaruksille. Myös Veeran sukujuuret, erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva tärkeä sukutalo, tuli Johannekselle rakkaaksi. Miten luonnollista oli nuorten rakastavaisten ottaa seuraavat askeleet. Kihlajaisuutisten tuuletus kaikuu varmasti vieläkin Porin kotimme seinistä. 






Häät sovittiin pidettäväksi Yli-Iissä, luonnollisesti. Mitkä juhlat niistä tulivatkaan. Päälle painaneet käytännön murheet eivät hetkauttaneet rauhallista hääparia. Molempien kuumeilu ja äänenlähtö juuri häiden aattona ei juuri nostattanut kulmakarvoja, tästä selvitään. Siihen päälle häätraktorin rikkoutuminen tai ylimääräisenä kuluna tullut Kierikkihovin taideassistentin valvontapalkkiot vain kuitattiin rauhallisesti. Sillä tähtäin oli tärkeimmässä: Lauantaina molemmat sanovat tahdon. Vihkitilaisuus oli jotain ylimaallista. Marssimusiikki oli kaunis ja hilpeä, Konnun sävelet Taru sormusten herra -saagasta, joka vei pois ajan ja paikan, nosti ilon kyyneleet hääväen silmiin. Ja morsiamen laulu, kuinka kauniisti Veera lauloi yllätyksenä Johannekselle ja kuinka Johanneksen ilme kertoi onnesta kuunnellessaan kaunista vastavihittyä vaimoaan. 





Hääjuhla oli Kierikkihovissa, joka antoi täydelliset puitteet kauniille häätilaisuudelle. Piittalan perheen sekoiluista huolimatta hääpari sai kauniin juhlan, jonka tunnelma oli ainutlaatuinen. Nuoren parin lapsuus ja nuoruuskuvat kehystivät kilpaa venäläisen huipputaiteen kanssa maittavaa ruokailua ja monipuolista ohjelmaa. Kaikilla oli iloinen hymy kasvoilla, kenestäkään ei matka Pohjois-Pohjanmaalle ainakaan tuossa vaiheessa tuntunut enää pitkältä. Lopuksi Johanneksen kummisetä Ismo lauloi, soitti ja kertoi elämänohjeita avioliittoon, mutta myös vielä sitäkin tärkeämmästä asiasta, koko elämän perustasta Kristuksessa, joka kantaa kaikki elämämme vaiheet ja johdattaa myös Johanneksen ja Veeran jokaisen tulevan päivän. 




Toisella aikakaudella, joskus jo kaukaiselta menneisyydeltä tuntuvan ajan takana, tapasi tyttäremme Elinan erityisen pojan. Tämä tapaaminen tapahtui Israelissa, juuri ennen kuin korona muutti kaiken ja evakuoi meidät koti-Suomeen. Jerusalemin kadulla vastaan tuli tanskalainen Daniel. Kohtaaminen muuttui jutteluksi, siirtyi kotimme olohuoneeseen ja sieltä vanhempien häirinnän alta alakerran pommisuojan yksityisyyteen. Siellä syttyi kipinä, jota edes korona ei lannistanut. Elina joutui palaamaan Suomeen ja Daniel Tanskaan. Rajat laitettiin kiinni. Paitsi tuo aina avoin Ruotsi. Epätoivo vaihtui toivoksi ja kuten Raamattu lupaa, tosin ehkä ei ihan tätä tapausta tarkoittanut, toivo vaihtui näkemiseksi. Sillä Elina lensi suljetusta Suomesta Ruotsiin ja Daniel saapui Tanskasta Ruotsiin junalla. Tuo yhdessä vietetty viikko oli kohtalokas, askeleet yhteiseen tulevaisuuteen oli viitoitettu. 



Perheessämme olemme vähän "svekomaaneja", eli sellaisia "wanna be" skandinaaveja, joten Danielin tanskalaisuus oli vaan mielenkiintoinen lisä Elinan poikaystävässä. Tanskalaisuutta merkittävämpi oli Danielin rauhallisuus, vakaus ja vahva luottamus Jumalan johdatukseen. Kaikki ominaisuuksia, joissa Elinan kohdalla sai ajatella "match". Lopulta se tärkeä puhelu ei ollut yllätys. Nimittäin Daniel soitti Markolle tärkeää asiaa, puhelussa juteltiin aluksi niitä ja näitä, mutta sitten tuli se suuri kysymys; sopiiko jos vien Elinan vihille? No tietysti Daniel kysyi sen englanniksi, mutta jopa Marko ymmärsi mistä oli kysymys. Myönteisen vastauksen jälkeen alkoivat häävalmistelut, Suomessa vai Tanskassa, miten Johanneksen ja Veeran häät, ei ihan "samalle viikonlopulle". Kaikki eteni luontevasti, sopiva ajankohta ja myös lentokentältä katsottuna sopiva paikka löytyi lopulta melko helpolla. 


Perheiden yhdistyessä erilaiset toimintamallit etsivät tulevia uomiaan. Erityisen painotuksen tämä saa, kun kyseessä on eri maasta tuleva puoliso. Toisaalta tanskalainen kulttuuri on pohjoismaalaisena aika lähellä suomalaista. Mutta juuri juhlat ja juhliminen on se, missä erot voivat olla suurimmat. Suomalaisina olemme sellaista sauna ja sisu-kansaa, ruotsalaisilla on fika, eli kivat kahvitteluhetket, mutta tanskalaisilla on Hygge. Se tarkoittaa, että ihmiset ovat asennoituneet juhlimaan ja pitkään, aina kun siihen on mahdollisuus. Elinaa vähän, no ehkä vähän enemmänkin jännitti, miten suomalaiset sukulaiset ja kaverit osaisivat asennoitua tanskalaisten tapaan viettää häitä. Voimme kertoa, että meni aivan loistavasti. Edes pelättyä alkukankeutta ei ollut, paitsi Markolla, jota ei edes kokemus estänyt jännittämästä, kun hän sai saattaa kauniin tyttärensä pitkin kirkkokäytävää Danielin vierelle, ihan alttarille saakka. Tanskalaiseen tapaan ei näköjään kuulu sulhasen vastaan käveleminen. 



Vihkimisen veti taitavasti Kristian Willis, sujuvasti tanskaa, englantia ja suomea puhuva perhetuttu Luvian ajoilta. Siitä se kielten sekamelska jatkui juhlapaikalle, jossa kaasua ei nostettu missään vaiheessa. Hyvin suomalaiset jaksoivat mukana kyydissä. Ohjelma sisälsi sopivan mixin suomalaista ja tanskalaista, asiaa ja kohellusta. Hauskan ohjelman taustalla oli yhteinen pohjavire, kumpikin puoli jakoi ilon kristityn puolison löytämisestä, vaikka maa ja kielitausta olivat erilaiset. Ilta huipentui Abban kautta Matiaksen bändiin, joka veti hyvän keikan juhlien loppuun. Mukavaa oli, suomalaiset ja tanskalaiset yhdessä kehuivat tunnelmaa, joten Elina ja Daniel saattoivat katsoa onnellisina toisiaan; "me teimme sen". 


Suuri kiitos tästä onnistuneesta syksystä, niiden juhlista, kuuluu myös perheemme kuopukselle. Matias laittoi itsensä likoon niin Veeran ja Johanneksen kuin Elinan ja Danielin häissä. Hän hoiti soittamisia, sovituksia, äänentoistoa ja miksauksia eleettömän varmasti. Kiitos siitä vielä Matias. Mites me oikein voitaisiin tämä kaikki hyvittää? Järjestämällä häät, tietysti. Missäs Matias olisi sopiva morsian, onko meidän odotettava häiden kanssa seuraavan vuoden puolelle?

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Karanteenikonkarit

Elämä kulkee kahdessa kerroksessa. On karanteeni, jossa arjen rutiinit ovat rajalliset ja tylsistyminen koittaa helposti. Toisaalta maailman muutos on niin nopeaa, että ajatus, ymmärrys ja ennen kaikkea tunne-elämä ei ehdi pysyä mukana. Me käymme läpi nyt molempia. Vielä viime viikolla täydensin keittiön ruokavarastoja mahdollisuuksien mukaan Israelissa. Nyt olemme purkaneet jo laukkumme Porissa. Miten tähän oikein tulimme?

Istanbulin kentällä. Surrealistinen ilmoitustaulu, keltaisella lukevat lennot peruttu.

Pakattu 

ja siivottu

Korona ja karanteeni. Koko maailma pohtii näitä kahta käsitettä, niiden vakuttavuutta ja varautumista. Toimenpiteet ja niiden ajoittaminen vaihtelevat maittain. Israelissa ja palestiinalaisalueilla toimet ovat olleet nopeammat ja kireämmät kuin Suomessa. Kolmisen viikkoa sitten oli viimeiset päivät, jolloin pääsi vielä käymään Länsirannalla. Sen jälkeen siellä suljettiin kaikki, koulut, julkiset kokoontumiset, turistinähtävyydet, jne. Osa turistiryhmistä jäi jumiin Betlehemin hotelleihin. Israelin puolella tuli määräys, että kaikki Betlehemin seudulla käyneet ovat kahden viikon karanteenissa. Meiltä oli juuri Kirsi, Iina ja volunteerit vierailleet Betlehemissä, joten 14 vuorokauden karanteenia vietettiin "perhepiirissä" keskuksella. Tuona ensimmäisenä karanteenijaksona niin Palestiinan kuin Israelin viranomaiset kiristivät arkielämän määräyksiä. Israelissa aluksi kaikki 10 hengen tapahtumat kiellettiin ja pian määrä laskettiin viiteen henkeen. Ravintolat ja kahvilat saivat myydä tuotteita vain ulos. Lopulta sallittiin vain aivan pakollisissa asioissa liikkuminen, liikkuminen sallittiin vain 10 minuutin päähän kodista. Riskiryhmien tulee pysyä sisällä asunnoissa tapaamatta ketään muita kuin perheenjäseniä. Palestiinan viranomaiset taas määräsivät täydellisen ulkonaliikkumiskiellon, jota mustat viranomaisten autot valvoivat kaduilla. Saimme tietoa tilanteesta Betlehemin alueella asuvien ystäviemme lähettämistä viesteistä ja videoista. Surullista on, että jännitys kristittyjen ja muslimien välillä kasvaa. Yhteenotoiltakaan ei siellä vältytty.

 

Viimeisiä lenkkejä ulkona, vielä joku muukin oli kävelemässä

Hiljentynyt Montefioren alue

Kuin viikkoja tai kuukausia jatkuva sapatti...

Eri yhteistyötahojen kanssa olemme puhelimessa ja internetissä pohtineet tulevaisuutta ja yhteistyömme jatkoa. Betlehemin suunnalta kuulimme, että huhtikuun alussa päättyvää poikkeustilaa tullaan jatkamaan ainakin toisella kuukaudella, eli lukuvuosi tulee todennäköisesti olemaan ohi. Israelin puolella Notre Damen koulun rehtori Eyad uskoi koulujen alkavan vasta syksyllä. Notre Damen ja Ylöjärven lukion yhteistyö jää odottamaan parempia aikoja, toivottavasti vierailut pääsevät syksyllä käyntin. Katolisen hepreankielisen seurakunnan nuorten tapahtumat ja leirit on kevään osalta peruttu. Luterilaisen seurakunnan isoskoulutus kuten myös yhteisleiri ruotsalaisen nuorisoryhmän kanssa siirtyy. Toiveissa vielä on, että yhteisleirin toinen vaihe toteutuisi elokuussa.



Mutta työmme jatkuu ns. etätyönä. Pidämme palaverit puhelimessa, lähettelemme sähköpostilla ajatuksia puolin ja toisin. Laadimme isoskoulutusmateriaalille jatkoa. Koulujen Leadershipin pilottivuoden yhteenveto pitää laatia etäyhteyksien kautta ja myös suunnitella toisen vuoden ohjelmapaketit siirtymävaiheineen uuden ikäluokan liittyessä mukaan. Töitä siis riittää, vaikka koulujen opettajien, rehtorien ja sosiaalityöntekijöiden nauravat kasvot, hyväntuoksuinen arabikahvi, iloiset tervehdykset, Pjotorin ja Daniellan leppoisa naljailu, Eyadin rohkaisevat eleet, Fursanin lähimmäisenrakkautta julistavat silmät, kaikki jää nyt vain mielikuvina ylläpidettäviksi.

Hebreankielinen konsertti juuri ennen kuin karanteenit iskivät. Siis joltain toiselta aikakaudelta.




Niin siis etätyötä Suomessa. Kuten edellä totesin, työ siirtyi määräysten mukana internettiin ja puhelinkokouksiin. Lähetysseura kutsui volunteerit pois työalueilta ja siinä lähti meiltä viimeinen lähityön vastuu. Sitten meidän piti nopeasti punnita, missä etätyötä teemme. Astmaatikkona ja allergikkona Kirsi kuuluu ns. riskiryhmään, eli Israelissa täyden karanteenin alle. Työkautemme oli päättymässä toukokuun lopussa, mutta sinne hankittuja lentoja ei enää ole. Myös lapsemme ja tietysti muu perhe on kaikki Suomessa. Koronaa ei pääse sinänsä pakoon, ei ainakaan Suomessa, joka on päättänyt vain hidastaa, ei estää sen leviämistä. Mutta jouduimme nopeasti pohtimaan, missä meistä on ehkä eniten hyötyä ja vähiten vaivaa?


Karanteenissa kotipihalla Suomessa.

Päätimme palata nyt Suomeen, kun se oli suhteellisen kivuttomasti mahdollista. Teemme viimeiset kaksi kuukautta töitä täältä etänä. Kovinta lähtöpäätöksessä oli se, että olimme kipuilleet pari edeltävää kuukautta, jatkammeko toiselle työkaudelle vai palaammeko Suomeen. Olimme tehneet lopullisen päätöksen paluusta vasta muutamaa viikkoa aikaisemmin ja ilmoittaneet vanhoille työnantajille paluustamme sorvin ääreen. Meidän siis piti pystyä palaamaan kesäksi kotimaahan. Mutta meidän piti lahjamuistojen kanssa kertoa asia kasvokkain kaikille rakkaille ystäville ja yhteistyökumppaneille ympäri Pyhää Maata. Nyt kertominen vaihtui digitaaliseen muotoon. Lahjat jäivät Felm-keskuksen kaappeihin. Aiomme palata noutamaan ne, kun lennot alkavat uudelleen ja liikkuminen sekä tapaamiset Israelissa ja Länsirannalla ovat mahdollisia. Ehkä se tapahtuu loppukesällä, ehkä vasta syksyllä. Mutta haluamme vielä juoda hyvät arabikahvit, syödä kosherleivokset ja nauraa yhdessä.





Vaikka työmme ei Lähetysseurassa jatku, niin yhteys näihin ihmisiin tulee säilymään. Rukoilemme ja tuemme heitä niin kuin vain osaamme. Ehkä tämä etätyömahdollisuus valmistaa myös tekemiseen pitkälle tulevaisuuteen. Kiitos kaikille lukijoille ja kiitos erityisesti kaikille, jotka ovat rukoilleet työmme ja kohtaamiemme ihmisten puolesta. Herra näyttää miten kaikki tulee jatkumaan. Siitä sitten uudet päivitykset.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Karanteenia ja mullistuksia

Kevät 2020 tullaan kirjoittamaan historiaan suurin kirjaimin. Miten ja millaisessa sävyssä, se jää nähtäväksi. Ihminen elää aikansa historiaa hyvin läheltä, hyvin harvoin pystyy yhtä selkeästi näkemään maailman mullistuksia niiden keskellä elettäessä. Nämä muutokset hahmottuvat usein vasta ajan kulumisen myötä. Nyt muutosten vauhti on ollut niin nopea, että jos jättää iltauutiset välistä, ei tiedä millaiset säännöt aamulla arkea sanoittavat. Kuvitelkaa itse, jos joku olisi sanonut tammikuussa, tai vielä helmikuussa, että Suomeen on kohta vaikea päästä lentäen ja Euroopassa on käytännössä sisärajat kiinni, olisi tällaista henkilöä pidetty mielikuvitusmaailmassa elävänä. Tai jos olisi ostanut pari- kolme viikkoa sitten kärry kaupalla vessapaperia ja pari kassillista käsidesiä, olisi saanut ihmetteleviä katseita osakseen. Nyt kauppiaan täytyy mennä väliin plussakorttiasiakkaiden tapellessa viimeisestä pirkkarullapaketista.

Taideteokset ovat Jerusalemista, Mamilla-ostoskadun varrelta.



Israelissa laitettiin eilen kaikki kiinni, siis käytännössä kaikki. Vaillinainen hepreankielentaito hankaloittaa kaiken ymmärtämistä, mutta koulut, ravintolat, kahvilat, jne ovat kiinni. Kaikkia kehoitetaan pitämään kahden metrin välimatkaa lähimmäisiinsä. Kadut ovat autioita, sapatin loppumista tuskin huomasi. Uutiset pursuavat tietoja Koronasta, karanteenista. Mekin jouduimme laskemaan päiviä, Kirsi joutui kahden viikon karanteeniin käytyään Betlehemissä. Karanteeni päättyy nyt maanantaina. Minä (Marko) ja Elina tulimme Suomesta juuri ennen karanteenin laajentamista kaikkiin Euroopasta tulleisiin. Mutta hissukseen ollaan, ruokaa on onneksi viikoksi kotona, töitä hoidetaan tietokoneella ja muuten Netflix täyttää vapaa-aikaa. Samalla seurataan Suomen tilannetta, pääseekö Matias lomille osallistuakseen kirjoituksiin, jatkuuko Johanneksen opiskelut ja milloin, suljetaanko Annamaijan koulu, loppuuko Eerolta järjesteltävät lennot, mitenkäs omat vanhemmat sulattelevat tilannetta?





On ollut aikaa pohtia, mitkä ovat olleet tähän mennessä oman elämäni suuret muutokset, ne joissa on ymmrtänyt yhden aikauden päättyneen ja uuden alkaneen? Ensimmäinen muutos, josta on jotain mielikuvia, oli isän armeijaan lähtö. Pikkupoikana yritin piilotella isän kenkiä lomien loppuessa.  Suuri mullistus oli kun muutin toiselle luokalle Porista Kankaanpäähän. Yksinkertainen, märän asfaltin hajuinen lapsuus lukuisten pihan kaverien keskellä päättyi. Melkoinen mullistus oli, kun Lorvikadun mummula lakkasi joskus lukioikäisenäni olemasta kokoontumispaikka, jossa jaettiin "oikeutta ja tietoa" koko suvun kesken. Armeija oli tietysti nuorelle miehelle oma muutospaikkansa, mutta sen ymmärsi loppuvan aamujen mukana. Tärkein muutos oli, kun sain sanoa rakastamalleni tytölle Tahdon. Vaikka en aina ole avioliiton aikana muistanut käyttää yhtä positiivista ilmaisua, on se hetki, jonka pohjalle on rakentunut maan päälle kaikki. Vielä tuo tyttö on jaksanut kanssani tätä matkaa rakentaa.





Olen saanut kasvaa maalla, osaksi ihan maalaistalossa. Suuren muutoksen ymmärsin, kun isovanhempieni viimeiset lehmät vietiin pois. Tutut lehmipolut, haan suuri kivi, jolla olin käynyt lukemattomat länkkärien taistelut, viljamyllyn ääni, tuoreen aiv-rehun tuoksu, makaaminen heinäkärryjen päällä käsi köydestä kiinni pitäen ja katsellen kuinka Fordson Majorin pakokaasu värjää ohikiitävien koivunoksien takaista sinitaivasta. Tai rauhoittava lypsykoneen tasainen hyrinä mummun laulua säestäen. Kaikki tämä katosi viimeistään lehmien mukana karjankuljetusautoon, vaikka 25-vuotiaana en ollut hetkeen juossut inkkaria leikkien.





Isyys, hetki jolloin sain ottaa maailman kauneimman ja pienimmän ihmeen omille käsivarsilleni. Tällä matkalla ollaan, vaikka oma asema on muuttunut. Suuria mullistuksia siihen on sisältynyt. Annamaijan ensimmäinen kouluaamu, jokaisen lapsen ensimmänien kouluaamu vei palan rinnastani, koti, johon he olivat kasvaneet, kävi vähä vähältä liian pieneksi. Kuopuksemme Matiaksen kohdalla sain olla vuoden koti-isänä äidin viimeistellessä opintojaan, mutta sen jälkeen Matias vietiin hoitoon. Matias joutui luopumaan kokopäiväisestä kodista aiemmin kuin muut, mutta onneksi hän sai parasta tilalle ja hoitopaikasta muodostui toinen koti Willisin perheen luona.





Elinan lähtö Meksikoon vaihto-oppilaaksi. Se miltä tuntui hyvästellä rakas, kaunis tytär kokonaiseksi vuodeksi, luottaa siihen että joku muu pitäisi hänestä huolta. Annamaijan häät, se hetki kun olimme kahdestaan Ahlaisten kirkon parvella odottamassa häämarssin alkamista. Onneksi siellä oli maailman paras Eero, jolle olin tytärtäni luovuttamassa,





Olemme muuttaneet kolme kertaa ulkomaille. Ensimmäinen ei olut niin suuri muutos, tai ei tuntunut siltä, koska lähdimme koko perhe. Mutta Istanbuliin lähtiessä matka linja-autolla Porista lentokentälle oli todella vaikea. Tytöt olivat omillaan, Luvialle jäi yksin Johannes, vähän siskon valvovan silmän alle, suorittamaan lukionsa viimeistä vuotta. Vaikka Johannes vakuutti olevansa iso poika ja tiesin hänen tulevan luoksemme syyslomalla, olevamme joulun Suomessa ja lukuloman viettävämme yhdessä Istanbulissa, itkin silti hiljaa sitä luopumisen tunnetta bussin ikkunaa vasten metsämaiseman vilistessä taustalla ohi.



Israeliin lähtö taas merkitsi kahden kymmen vuoden historian myymistä Luvialla. Maailman paras pihasauna, lasten leikkipaikat ja tutut lenkkimaastot. Ja koirien häkit. Niin kuinka merkittävä osa lemmikeistä voi tulla perheen elämää ja arkea. Vallu ja Venla olivat kuin näkymätön side koko perheen kesken, silloinkin kun jokainen ulkoili jo enemmän kodin ulkopuolella kuin sen tontilla. Vallun poismeno oli minulle eräs elämäni suuria kipuja. Vasta silloin ymmärsin kuinka rakkaan ja tärkeän ystävän menetin ja sen mukana suuren palan historiaa. Venlasta jouduimme luopumaan vähitellen, Luvian kodin myötä Venla muutti parhaaseen vanhainkotiin Villen ja Mariannen luokse ja lopulta Israeliin kantautui myös tieto Venlan poisnukkumisesta.





Niin täällä Jerusalemissa olemme nyt päättelemässä omaa työkauttamme. Elämämme tulisi joka tapauksessa mullistumaan, paluu Suomeen tuo mukaan uudet haasteet. Se tapahtuu nyt suurempien muutosten kehyksissä. Mutta jos nyt peilaan noita edellisiä muutoksi tähän nykyiseen, niin "pientä on silakat joulukaloiksi". Me selviämme tästäkin. Taivaallinen Isä on kirjoituttanut Raamattuun 365 kertaa; "Älkää pelätkö". Mistä me siis olisimme huolissamme, nurkan takana on aina jotain uutta kristittyinä voimme luottaa, että edessä on paras.

Omanissa