tukevasti tuuliajolla

tukevasti tuuliajolla

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Luetaan pääsykokeisiin ja palataan kotiin

Jos kulunut vuosi on ollut erilainen perheemme vanhuksilla, sitä se vielä varmemmin on ollut meidän sakin nuorilla. Yhden vuosi kului vaihto-oppilaana (vanhempiensa kanssa?), toisten opetellessa TODELLA itsenäistä elämää koto-Suomessa. Onneksi Turkish Airlines kulkee ja kuljettaa sakkiamme sinne ja takaisin, ja nyt keväällä vieläpä melko useasti.

Hyvää synttäriä 17v !


Varallisuuden kuitenkin rajoittaessa yhtämittaista lentelemistä, on tyytyminen skypeen ja facetimeen. Ruudun äärellä vierähtää äkkiä tunti, kaksikin kaikenmaailman asioista höpötellessä. Ehdottomasti kuitenkin kuuminta kärkisijaa yhteyden pidossa pitää Whatsappi, ihanpa vielä ilmaiseksi. 






Kevään aikana kaksi aihetta on pysyttelyt otsikoissamme koko ajan. Ylioppilaskokeet ovat jo onnistuneesti ohi. Juhlia päästään järjestelemään kolmen viikon päästä. Toisena vakioaiheena on ollut pääsykokeet. Ensin on pitkään mietitty, mihin haetaan. Vaihtoehdot matkan varrella ovat vähentyneet yhteen-kahteen, jonka jälkeen on alkanut totinen valmistautuminen. "Rankkaa", sanon minä. Pääsykokeisiin on luettu siellä ja täällä, Suomessa ja Ibulissa. 

Tulevaisuus odottaa, se ei vain kerro, mitä on odotettavissa. Pääsenkö opiskelemaan? Mistä löydän asunnon? Miltä tuntuu Suomen lukio high school-vuoden jälkeen? Entä jos....




Ja me vanhukset....jännnitetään aivan yhtä paljon siinä mukana! Pitäisi osata sanoa viisaita, mutta on liian pieni kertomaan, mikä on paras valinta. Onneksi on lupa laittaa kädet ristiin. Yksi johdattaa! Ja ihan aina oikeaan suuntaan! 



"Lapseni, pieneni, punaposkimarjani,
syliini nukahdit, linnunpoikani.
Mitä kertoisin sinulle elämästä?
Miten varustaisin tulevaisuuteen?
Antaisinko neuvoja, varoittaisinko vaaroista?
Vain yhtä pyydän sinulle lapseni:
lennä kauemmas
lennä korkeammalle
lennä rohkeammin
Älä anna minun rajoitusteni rajoittaa sinua.
Älä anna minun ahtauteni ahdistaa sinua.
Sinut on luotu elämään, erehtymään, valloittamaan maailmaa.
Matkalle, johon lähdet, minä en voi sinua seurata.
Vain rukouksissani voin saatella sinut elämään.
Lähde lentoon pieneni.
Jumala sinua siunatkoon, lapseni."  -Anja Porio-


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Lasten juhlaa!

Tänään on Turkin kouluista vietetty vapaapäivää. Joka vuosi huhtikuun 23. päivänä vietetään kansainvälistä lasten juhlaa. Turkissa juhlaa on vietetty Ataturkin perintönä vuodesta 1920 ja kansainvälisestikin jo vuodesta 1979.

Vuosittain myös meidän koulussa on juhlittu lasten päivää. Tänä vuonna juhlallisuudet olivat jo toissapäivänä. Ennen sitä on tanssiaskeleita hiottu ja lauluja harjoiteltu useampi viikko koulussa. Vihdosta viimein sitten kaikki huipentuu näyttävään tilaisuuteen kulttuuritalolla, johon vanhemmat ja moni isovanhempikin saapuu ihastelemaan esiintyvää jälkikasvuansa.




Mikään helppo lepopäivä lasten juhla ei lapsille ole (eikä opettajallekaan). Aamulla ensimmäinen tunti oli normikamaa, mutta sitten alkoi illan näytökseen valmistautuminen. Koulun pihassa odottelivat service bussit pitkässä rivissä viedäkseen meidät kulttuuritalolle harjoituksiin. Ensin hieman seikkailimme eksyksissä. Mutta ei hätää, koska Istanbulin ruuhkissa voi koulubussikin tehdä U-käännöksen missä vain keskellä kaikkea liikennettä, ja pian löysimme perille. Jonossa kuin "köyhän talon porsaat" astelimme bussista sisään kulttuuritaloon.



Puolen tunnin pikkuisen kaaoksen jälkeen kaikki oppilaat olivat löytäneet istumapaikkansa, ja harjoitukset pääsivät vauhtiin. Katsottiin lavalle tulot ja lavalta menot, paikat lavalla, säätöä, hienosäätöä, mikrofonien säätöä, valojen säätöä, oppilaiden säätöä.....




Tanssiesitysharjoitusten ja suomilaulujen puoliesityksen jälkeen täytyi harjoitukset katkaista ja lähettää oppilaat takaisin koululle ruokailemaan. Taas ahdoimme itsemme serviceen. Koululla ruoka odottaa 12 aikaan.






Ruoan jälkeen oli onneksi tauko, kunnes taas kello yhdeltä starttasimme kohti juhlapaikkaa. Enää ei tarvinnut säätää istumapaikkoja, ja harjoitukset saivat jatkua. Ihan heti emme päässeet kuitenkaan aloittamaan, tällä kertaa parikymmentä minuuttia viriteltiin vuorostaan äänentoistoa. Lopulta harjoitus onnistui. Siinäpä se harkkakerta...ja jälleen takaisin koululle. Onneksi aurinko hellitteli meitä ja saimme laittaa meidän 6/7 -vuotiaat ykköset ulos juoksemaan ja purkamaan energiaa koko päivän istumisen ja muiden harjoitusesitysten seuraamisen jälkeen.





Iltapäiväruokailun jälkeen tanssijat puettiin kansallisasuihin. Tämän jälkeen olikin sitten jälleen aika hypätä bussiin. Nyt meitä vastassa oli isot bussit. Lähtö viivästyi lähes puoli tuntia, mikä on aivan normi-Turkkia, eikä asiaa yhtään edesauttanut kello viiden ruuhkat.





Kulttuuritalolla edessä oli asujen tarkastukset. Pukuhuoneesta kömmimme hyvissä ajoissa seurailemaan vanhempien paikalle saapumista. Monella oli murhe, löytääkö oma isä ja äiti perille. Riemu oli valtava jokaisella nähdessään vanhempiensa saapuvan juhlaan.

Vihdoinkin juhla sai alkaa kello 19. Toinen toistaan hienompi tanssiesitys upeine pukuineen valtasi lavan. Penkeissä vuoroaan odottelevat esiintyjät tanssivat mukana. Suomalaisten, espanjalaisen ja turkkilaisen laulun soidessa lavalta, yhtyi yleisö laulamaan mukana.





Itse olin erittäin ylpeä omista 6/7 -vuotiaista ekaluokkalaisista, vahvistettuna suomalaistytöillä, jotka upeasti lauloivat "vaikealla" suomen kielellä "Matkustan ympäri maailmaa" sekä "Lintu lensi oksalle". Suomalaisen opekaverin kanssa pohdimme, miten nämä lapset suorastaan rentoutuvat esiintyessään lavalla.




Runsaan tunnin juhlallisuuksien jälkeen moni pikkuisistani tuli sanomaan: "Minulla on nälkä". Päivä oli pitkä ja hektinen, eipä ihme, että tulee nälkä. Upeasti lapset jaksoivat, yllätyin positiivisesti! Seuraavana päivänä samat väsyneet lapset tulivat kouluun. Vauhti oli selvästi hitaampi ja äänen taso matalampi.


Tänään sitten olemme viettäneet aivan virallista lasten juhlaa. Päivä on mennyt ihan lököttelyksi. Mikähän kirjoittamaton sääntö se on, että opettajat sairastaa aina lomilla. Kuume nousi aamulla ja paheni iltaa myöden. Pakko oli siis lähteä lääkäriin. Täällä työntekijältä vaaditaan aina lääkärintodistus sairauspoissaoloihin. Yleensä lääkäri kirjoittaa sairasloman pituudeksi kaksi päivää. Jos sairastelu jatkuu, täytyy hakea uusi lääkärintodistus.

Lääkärissä sain hyvää palvelua englanniksi. Perustutkimus tehtiin ja kuumettakin oli. Lääkäri lupasi kirjoittaa sairaslomapaperin työnantajaa varten, mutta vielä pitää selvittää, onko kyseessä virus vai bakteeri. Minut vietiin ensiapuosaston petiin, otettiin verikoe ja laitettiin TIPPA (justjoo). Siinä makoillessa hieman pani hymyilyttämään, kun olisin vain tarvinnut sen paperin työnantajaa varten ja nyt makasin sairaalassa käsitaipeessa tippa. Runsaan tunnin makoilun ja pääsäryn parantaneen tipan jälkeen flunssan syyksi paljastui virus. Sairasloma myönnetty huomiseksi. Johan oli reissu ;) .

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Istanbulin ihmeitä



Istanbul on paikka paratiisin ja taivaan väliltä. Näin eräs Istanbulissa asunut tuttavamme sanoi meille, kun kuuli meidän muuttavan tähän kahden mantereen kaupunkiin, idän ja lännen solmukohtaan. Paratiisin ja taivaan väli pitää sisällään monelaista, kuten itse sanontakin. Istanbulissa on kaikkea; on muureja, kirkkoja, moskeijoita, kärvennettyjä kastanjoita, torveaan huudattavia autoilijoita, pikaruokaloita, ayrania, rakia, kärsivän oloisia imaameja, keltaisia dolmuksia, turkkilaisia, kurdeja, aleveja, turisteja ja muuten vain hukassa olevia, eli meidän kaltaisia muukalaisia.

Vanhakin jo nuortuu...
kuin lapsi leikkimään...
Olemme matkustaneet erilaisilla liikennevälineillä. Useimmiten käytämme busseja, jotka ovat yleensä täynnä. Vähän nopeampia ja vielä ahtaampia ovat siniset pikkubussit, jotka oikovat ja puikelehtivat linja-autoja ketterämmin. Metro on tehokas, ja jos mahdollista vielä ahtaampi, mutta metroverkon laajeneminen Umraniyen suuntaan valmistuu vasta tämän vuoden aikana. Metrobussit kulkevat omia aidattuja kaistojaan kehäteiden keskellä, välttävät valtavat ruuhkat, mutta vain ulkoisesti. Sisälle esimerkiksi matkalaukun kanssa on... hmm... ainakin haastavaa yrittää mahtua.
Korkealle ja kovaa
Matalalla ja hiljaa
Taksi on kätevä, suhteellisen edullinen, pyrkii välttelemään ruuhkia, mutta juuri tähän sisältyy se epämiellyttävyys. Koko ajan saat tarkkailla, ettei taksilla ole vilppi mielessä, eli mukava lisälenkki ja ylimääräinen taksa hölmöltä asiakkaalta. Vaikeaa on puolensa pitäminen, jos et tunne ympäristöä tai et osaa yhtään kieltä. Onneksi lähiympäristö on tullut jo tutuksi, joten ihan helpolla en enää takseja päästä. Sitten ovat vielä dolmukset, keltaiset pikkubussit, jotka ovat taksin ja sinisten bussien välimuoto. Ne lähtevät liikkeelle, kun auto on täynnä ja kulkevat tiettyjä reittejä mahdollisimman nopeasti. Kyydistä voi jäädä välillä pois haluamassaan kohtaa.

Näin iso kala ja pääsi karkuun vaikka tosissaan yritettiin
Ja tuonne se meni...
Kalaneuvojalle soitelemassa
Tietty epäluottamus heijastuu omissa asenteissa kaupankäynnissä ja liikennevälineissä. Kova koetus oli kun lähdimme eräänä sunnuntaina Uskudarista dolmuksella kotia kohti. Mukana oli Suomesta vierailulla olleet mamma ja pappa. Dolmus jätti meidät Sile yolulle, Exenin viereen ja jatkoi kovaa vauhtia Cekmeköyn suuntaan. Heti muutaman askeleen päästä Marko huomasi, että kovin kevyeltä tuntuu povitaskussa ja saman tien tajusi, että lompakko on etääntyvän dolmuksen kyydissä!! Jeps, mitäs nyt? Yli 20 miljoonan ihmisen ja tuhansien dolmusten kaupungissa on varmasti helppoa hoitaa yksivuotiaan kielitaidolla asia kuntoon.

Born to be wild

Kadiköyn Seppälä
Ensiksi Marko yritti pysäyttää seuraavaksi Sile yolua pitkin tulevan dolmuksen ja lähteä perään. Mutta kerrankin valtatie veti loistavasti ja reilua 100 ohiajavien dolmusten pysätysyritykset olivat turhia ja vaarallisia. Sillan alla oli pysähtyneenä poliisi, jolle Marko selitti asiaa turkinkielisen Izmirissä asuvan suomalaisen ystävän auttaessa puhelimitse. Poliisit soittivat johonkin, mutta eivät kuitenkaan lähteneet Cekmeköyhyn. Rahaa noudettiin nopeasti kodista, taksi alle ja Marko lähti kohti Cekmeköyn dolmuspysäkkiä, johon taksi ei tietenkään osannut suoralta kädeltä ajaa. Samalla oli pakko sulkea kaikki luottokortit. Matkalla soitettiin myös Uskudariin suomalaisille kavereille,  jotka olivat juuri dolmuspysäkillä lähdössä kohti Cekmeköytä. Ystävät kertoivat, että Uskudarin dolmuspysäkillä tiedetään lompakon olevan kadoksissa, mutta se ei ole vielä löytynyt. Poliisien oli pitänyt siis ilmoittaa johonkin keskukseen, koska asia oli tiedossa.


Viimein taksi löysi Cekmeköyn dolmuspysäkin, mutta käyttämämme auto ei ollut siellä. Taas Izmirin ystävämme tulkkasi asiaa puhelimitse ajojen järjestäjälle. Lopulta pieni toivonkipinä heräsi. Kyseinen auto paikannettiin, mutta selvisi että auto ajaa johonkin pidemmälle Cekmeköyn ohi. Vähän myöhemmin selvisi, että autosta ei ollut lompakkoa löytynyt. Marko jätti kuitenkin Izmirin ystävän yhteistiedot ajojen järjestäjälle. Harmistus oli kova, ennen kaikkea lompakossa olleen Ikamentin, eli maassaololuvan takia.



Ankan kavereita
Seuraavana päivänä odotti kuitenkin iloinen yllätys. Toni soitti ja kertoi, että lompakko oli löytynyt ja se olisi noudettavissa 12 aikaan Umraniyen keskustasta. Marko pyysi erään aina avuliaan ystävänsä mukaan kieli- ja kulttuuritulkiksi. Dolmuksen kuljettaja odotti meitä lompakko mukanaan. Asiaan kuuluvalla tavalla hän antoi lompakon, jossa oli kaikki tallella, tarjosi pari lasia teetä ja juteltiin niitä näitä. Kulttuuria ja kieltä taitavan ystävän ohjeiden mukaan tarjosin lopuksi huomaamattomasti löytöpalkkion, josta kuski aluksi kieltäytyi, mutta otti sitten vastaan. Helpotus oli suuri, kun asia järjestyi näin hienolla tavalla.

Exenin kulmilla odotellaan liikenteeseen pääsemistä
Joku menossa, toinen tulossa, kolmas empii ja neljäs huilaa
Jotta kävisi selväksi, millainen puupää tätä juttua kirjoittaa, niin lopuksi on pakko kertoa, että menneellä viikolla kävelin (Marko) Achibademista kohti isompaa Camlicaa. Ilma oli ollut lämmin, mutta sitten tuuli yltyi. Kaivoin kävellessäni repusta takin päälleni. Takkia pukiessani kuulen jonkun huutavan takani jotain turkiksi. Käännyn katsomaan taakseni ja näen takana kävelevän miehen osoittavan maahan pudonnutta lompakkoa, joka on minun..........

Leipomon uunin polttopuut...
ja maukkaat tuotteet
Kiitokset kaikille suomalaisille auttajilleni, sekä Taivaan Isälle, joka jaksaa  aina pitää reppanoistaan huolta. Ja anteeksi vieläkin pinnan alla kytevästä epäluulosta turkkilaisten rehellisyyden suhteen.

Paikalliset selkouutiset