Sinne jonnekin ja sieltä takaisin

Sota palasi Eurooppaan. Ei vain sodan haamu, vaan ruma, siviilejä tai sotilaita, lapsia tai aikuisia erottelematon järjetön tuhoaminen aivan meidän naapuristossamme. Olimmeko hereillä? Emme, vedimme vielä vuonna 2014 peiton korville ja jatkoimme makoisaa, turvallisen tuntuista untamme. Sitten tuli helmikuussa 2022 painajainen, joka ei ollutkaan unta, vaan raakaa todellisuutta. Sota tunkeutui koteihimme, telkkareihin, näyttöpäätteille, lähihuoltoasemien mittareiden hintoihin, kaduillemme matkalaukkua kantaen saapuviin naisiin ja vanhuksiin, koulujen käytäville ilmestyneisiin, hämmentyviin lastenkasvoihin. Nipistäminen ei auttanut, elimme tämän muuttuneen todellisuuden keskellä.

Suomalaisissa heräsi valtava auttamisen halu, joka on kantanut jo yli vuoden. "Ukrainan asia on meidän". Tällä maantieteellisellä sijainnilla ymmärsimme, että kysymys on mitä suurimmalta osin myös meistä. Mitä erilaisimmat tahot laittoivat pyöriä pyörimään. Eräs näistä oli suomalaisista ja virolaisista autonharrastajista koostunut ryhmä, joka sai Ukrainan kontakteiltaan hälyttävän pyynnön; Ukrainan armeija tarvitsee surkeasti nelivetoautoja ja pakettiautoja käyttöönsä. Huutoon vastattiin nopeasti, huhtikuusta 2022 lähtien on noin kuuden viikon välein ajettu kolonna autoja Helsingin/Tallinnan kautta Ukrainan rajalle. Autot on täytetty rintamajoukkojen tarvitsemilla tarvikkeilla; kenttäkeittimiä,  aggregaatteja, ensiapupakkauksia, sammuttimia, maastokenkiä, invalidituoleja, makuupusseja, alusvaatteita, petivaatteita, jne. Rajalta Ukrainan kontaktit ovat hakeneet ajoneuvot armeijan jakelukeskuksiin, jossa ne maalataan maastoväreihin ja ohjataan rintamalle. 

Tunnen vuosien takaa Kai Lappalaisen, yhden toiminnan puuhahenkilöistä. Kaitsua haastateltiin jossain radiolähetyksessä, jota satuin kuuntelemaan. Soitin Kaitsulle, kehui toimintaa ja ilmoitin rohkeasti olevani käytettävissä, jos kuljettajaa tarvitaan. No pari kuukautta myöhemmin Kaitsu laittoi viestiä, että "Make, pitääkö lupauksesi? Kalajoella olisi lahjoitettava Mercedes Vito, käytkö hakemassa, alat täyttää siellä Porin suunnalla tavaroilla ja lähdet ajamaan porukan mukana toukokuun alussa kohti Ukrainan rajaa?" Taisin nielaista ainakin kolme kertaa, mutta ilmoitin pitäväni lupauksesta kiinni. Kolmas kaveri oli myös näiden reissujen konkari, Tommi Wiksten, vantaalainen ammattipyöräilijä, mutta vielä kovemman luokan tarinaniskijä. Ihan mahtava päästä noviisina osaajien kelkkaan. 

Oman kulkuneuvoni lahjoittaja oli merenkulun alan yrittäjä Mikko Rahja. Sovimme tärskyt Kalajoelle reilu viikko ennen h-hetkeä. Onnibussi vei minut Kalajoelle, jossa Mikko oli Viton kanssa pysäkillä vastassa. Auto oli tekniikaltaan moitteeton, mutta pelleissä olisi ollut muutakin kuin vahattavaa. Kuitenkin erinomainen ajoneuvo Ukrainan armeijalle vietäväksi. Iso kiitos Mikko Rahjalle.

Merikarvian ja Porin seudulla keräsin erilaista tukea reissulle. Ihmisten kiinnostus auttaa on edelleen merkittävä, paljon ei tarvinnut selitellä mitä tarvitaan ja miksi tätä tehdään. Rahalahjoituksia hankkeelle tuli riittävästi, auto täyttyi erilaisista, aidosti hyödyllisistä tavaroista niin, että aloin jo pohtimaan Viton kantavuuden riittävyyttä. Riispyyssä Kallion Jukka kaivoi varastostaan rintamakäytössä välttämättömät vararenkaat, jotka olisivat kelvanneet kuljettamaan Mersua "bahmuttejakin" paremmilla teillä. 

Keskiviikkona 3.5. Mersu starttasi kohti Helsingin Katajanokkaa. Porissa tankin täytti Kallion Tero ja laittoi kuormaan vielä kunnon kannun öljyä sekä jämerän uuden akun. Vantaalla matkaan liittyi Kai Lappalaisen ja Tommi Wikstenin ajamat paketti-volkkarit. Presidentinlinnaa ohitettaessa ilmoitimme presidentti Zelenskylle, että täällä olisi kyytiä tarjolla kotiin päin, mutta Sauli vähän pyöritteli päätään ja viittoili meitä kohti Vikingin terminaalia. Varmaan Zelenskyllä oli oma turnee vasta alussa, meidän kolme pakettiautoa eivät ehkä olleet riittävä tuki, jonka kanssa palata kotiin. 

Tallinnassa etsimme Ukrainan kirkon rakennuksen, jossa meidät vastaan otti pastori Roman. Hänen kanssaan teimme kylmässä, kauniissa kirkossa autojen paperit kuntoon Ukrainaan viemistä varten. Sieltä matka jatkui majoittumaan Tallinnan kehätien varteen. Aikaisen aamupalan jälkeen suihkutimme toisen Transporterin "hiukkaskiihdyttimeen" vähän pakkokäynnistintä ja karavaani lähti ajamaan läpi Baltian. Lyhyt jaloittelu Latvian hiekkarannalla, lounas Bauskan kaupungissa Riian eteläpuolella, Liettuan rajalla pakettiautoon liittyvät maksut ja lopulta kaasu pohjassa Pohjois-Puolassa sijaitsevaa Elkin kaupunkia. Sienne soittaessamme hotellin respa oli niin tiukka kotiin lähtöajastaan, että lastutetun Mersun oli näytettävä Puolan moottoritiellä takavaloja parhaansa yrittäville Transporttereille. Vito toi ajoissa hotellille, sieltä avain ja vastaanottamaan hitaampia kavereita. Kaitsun ja Tommin heitettyä tavaransa huoneeseen, suuntasimme kohti neljän tähden kulmapizzeriaa, josta saimme..., no lämmitettyä pakastepizzaa. Nälkä antoi maun ja väsymys laittoi neljän tähden arvostelut reissun ajan jatkuneeksi nauruksi. 

Aamupalan ja Volkkarin douppauksen jälkeen karavaani lähti ajamaan kohti Puolan kaakkoisosaa. Matkalla parit huoltoasemakahvit ja lounas kebab-vaunusta. Ukrainan liput ikkunoissa antoivat liikenteessä yleensä armoa, letka pysyi yllättävän hyvin kasassa. Lopulta saavuimme Przemyslin lähellä olevalle aidatulle alueelle, jossa luovutimme autot kontaktihenkilö Juralle. Hän vei meidät kaupungin korkeimmalle huipulle, josta oli huikeat näkymät yli Puolan tasankojen ja Ukrainaan, Lvivin suuntaan. Kukkulalta laskeuduimme kaupunkiin ja majoituspaikkaamme. Hotelli oli keskustassa rautatieasemaa vastapäätä. Mahtipontinen, korjausta kaipaavan kivitalon historia oli varmasti pramea, mutta nykyisyys oli seinän marmoritaulusta tiputtanut tähdet kahteen. 

Ehdimme vielä kävellä keskustassa, vierailla katolisessa kirkossa, jossa iloinen kirkkoherra esitteli myöhäisille kulkijoille vielä kaunista kirkkosalia. Sieltä suuntasimme ensimmäiselle kunnolliselle illalliselle tarinoimaan matkastamme, me mörrimöykyt kun vietimme jokainen varsin yksinäisiä päiviä ohjauspyörien takana. Omasta puolestani porukkaan liittyminen oli onnenpotku, matkaseura kun oli mitä parhainta, kiitos teille Kaitsu ja Tommi. 

Hotellille palatessamme huomasimme rautatieaseman olevan vielä avoinna. Päätimme käydä ostamassa liput seuraavana aamuna Krakovaan ja sieltä Varsovaan lähtevään junaan. Aamulla huomasimme kuinka merkittävä tuo illan vierailu oli. Asema ja laituri olivat täynnä ukrainan pakolaisia, edelleen.... Naisia, vanhuksia, lapsia.... suurten matkalaukkujen ja erilaisten nyssyköiden kanssa. Junaan otettiin näitä pakolaisia lattiapaikoille ja seisomaan, me turistit tuskin olisimme saaneet paikkaa junassa ilman edellisenä iltana ostettuja lippuja. Jos mieli oli aamulla ollut kevyt onnistuneen, raskaan ajomatkan jälkeen, niin nyt se meni matalaksi, surulliseksi. Kuin tunnelmaan sopien aurinkoinen sää vaihtui harmaaksi ja taivas valutti kyyneleensä tämän pakolaisjunan päälle, junan joka halkoi Puolan tasankoa kohti länttä, lattialla kyyhöttävien ihmisten uutta määränpäätä, siellä jossakin..... Samalla se vakuutti meille, turhaan emme tätä reissua tehneet, pienillä teoillakin voi olla merkitystä suurten suunnitelmien pöydässä. Kiitos kaikille tavalla tai toisella reissulla mukana olleille; Kallion louhinta Oy, Porin Linjat Oy, Presto Paloturvallisuus Pori, T:mi Marko Ouramaa, Nakkilan Autohajottamo, KN-Purku ja monet yksityiset henkilöt. Jos teillä on tiedossa sopiva auto, eli dieselkäyttöinen, manuaalivaihteinen pakettiauto tai neliveto, niin olkaa yhteydessä:

Marko Piittala, 050 9112885 (marko.piittala@nakkila.fi)