Istanbulin ihmeitä

Istanbul on paikka paratiisin ja taivaan väliltä. Näin eräs Istanbulissa asunut tuttavamme sanoi meille, kun kuuli meidän muuttavan tähän kahden mantereen kaupunkiin, idän ja lännen solmukohtaan. Paratiisin ja taivaan väli pitää sisällään monelaista, kuten itse sanontakin. Istanbulissa on kaikkea; on muureja, kirkkoja, moskeijoita, kärvennettyjä kastanjoita, torveaan huudattavia autoilijoita, pikaruokaloita, ayrania, rakia, kärsivän oloisia imaameja, keltaisia dolmuksia, turkkilaisia, kurdeja, aleveja, turisteja ja muuten vain hukassa olevia, eli meidän kaltaisia muukalaisia.

Vanhakin jo nuortuu...

kuin lapsi leikkimään...

Olemme matkustaneet erilaisilla liikennevälineillä. Useimmiten käytämme busseja, jotka ovat yleensä täynnä. Vähän nopeampia ja vielä ahtaampia ovat siniset pikkubussit, jotka oikovat ja puikelehtivat linja-autoja ketterämmin. Metro on tehokas, ja jos mahdollista vielä ahtaampi, mutta metroverkon laajeneminen Umraniyen suuntaan valmistuu vasta tämän vuoden aikana. Metrobussit kulkevat omia aidattuja kaistojaan kehäteiden keskellä, välttävät valtavat ruuhkat, mutta vain ulkoisesti. Sisälle esimerkiksi matkalaukun kanssa on... hmm... ainakin haastavaa yrittää mahtua.

Korkealle ja kovaa

Matalalla ja hiljaa

Taksi on kätevä, suhteellisen edullinen, pyrkii välttelemään ruuhkia, mutta juuri tähän sisältyy se epämiellyttävyys. Koko ajan saat tarkkailla, ettei taksilla ole vilppi mielessä, eli mukava lisälenkki ja ylimääräinen taksa hölmöltä asiakkaalta. Vaikeaa on puolensa pitäminen, jos et tunne ympäristöä tai et osaa yhtään kieltä. Onneksi lähiympäristö on tullut jo tutuksi, joten ihan helpolla en enää takseja päästä. Sitten ovat vielä dolmukset, keltaiset pikkubussit, jotka ovat taksin ja sinisten bussien välimuoto. Ne lähtevät liikkeelle, kun auto on täynnä ja kulkevat tiettyjä reittejä mahdollisimman nopeasti. Kyydistä voi jäädä välillä pois haluamassaan kohtaa.

Näin iso kala ja pääsi karkuun vaikka tosissaan yritettiin

Ja tuonne se meni...

Kalaneuvojalle soitelemassa

Tietty epäluottamus heijastuu omissa asenteissa kaupankäynnissä ja liikennevälineissä. Kova koetus oli kun lähdimme eräänä sunnuntaina Uskudarista dolmuksella kotia kohti. Mukana oli Suomesta vierailulla olleet mamma ja pappa. Dolmus jätti meidät Sile yolulle, Exenin viereen ja jatkoi kovaa vauhtia Cekmeköyn suuntaan. Heti muutaman askeleen päästä Marko huomasi, että kovin kevyeltä tuntuu povitaskussa ja saman tien tajusi, että lompakko on etääntyvän dolmuksen kyydissä!! Jeps, mitäs nyt? Yli 20 miljoonan ihmisen ja tuhansien dolmusten kaupungissa on varmasti helppoa hoitaa yksivuotiaan kielitaidolla asia kuntoon.

Born to be wild

Kadiköyn Seppälä

Ensiksi Marko yritti pysäyttää seuraavaksi Sile yolua pitkin tulevan dolmuksen ja lähteä perään. Mutta kerrankin valtatie veti loistavasti ja reilua 100 ohiajavien dolmusten pysätysyritykset olivat turhia ja vaarallisia. Sillan alla oli pysähtyneenä poliisi, jolle Marko selitti asiaa turkinkielisen Izmirissä asuvan suomalaisen ystävän auttaessa puhelimitse. Poliisit soittivat johonkin, mutta eivät kuitenkaan lähteneet Cekmeköyhyn. Rahaa noudettiin nopeasti kodista, taksi alle ja Marko lähti kohti Cekmeköyn dolmuspysäkkiä, johon taksi ei tietenkään osannut suoralta kädeltä ajaa. Samalla oli pakko sulkea kaikki luottokortit. Matkalla soitettiin myös Uskudariin suomalaisille kavereille,  jotka olivat juuri dolmuspysäkillä lähdössä kohti Cekmeköytä. Ystävät kertoivat, että Uskudarin dolmuspysäkillä tiedetään lompakon olevan kadoksissa, mutta se ei ole vielä löytynyt. Poliisien oli pitänyt siis ilmoittaa johonkin keskukseen, koska asia oli tiedossa.

Viimein taksi löysi Cekmeköyn dolmuspysäkin, mutta käyttämämme auto ei ollut siellä. Taas Izmirin ystävämme tulkkasi asiaa puhelimitse ajojen järjestäjälle. Lopulta pieni toivonkipinä heräsi. Kyseinen auto paikannettiin, mutta selvisi että auto ajaa johonkin pidemmälle Cekmeköyn ohi. Vähän myöhemmin selvisi, että autosta ei ollut lompakkoa löytynyt. Marko jätti kuitenkin Izmirin ystävän yhteistiedot ajojen järjestäjälle. Harmistus oli kova, ennen kaikkea lompakossa olleen Ikamentin, eli maassaololuvan takia.

Ankan kavereita

Seuraavana päivänä odotti kuitenkin iloinen yllätys. Toni soitti ja kertoi, että lompakko oli löytynyt ja se olisi noudettavissa 12 aikaan Umraniyen keskustasta. Marko pyysi erään aina avuliaan ystävänsä mukaan kieli- ja kulttuuritulkiksi. Dolmuksen kuljettaja odotti meitä lompakko mukanaan. Asiaan kuuluvalla tavalla hän antoi lompakon, jossa oli kaikki tallella, tarjosi pari lasia teetä ja juteltiin niitä näitä. Kulttuuria ja kieltä taitavan ystävän ohjeiden mukaan tarjosin lopuksi huomaamattomasti löytöpalkkion, josta kuski aluksi kieltäytyi, mutta otti sitten vastaan. Helpotus oli suuri, kun asia järjestyi näin hienolla tavalla.

Exenin kulmilla odotellaan liikenteeseen pääsemistä

Joku menossa, toinen tulossa, kolmas empii ja neljäs huilaa

Jotta kävisi selväksi, millainen puupää tätä juttua kirjoittaa, niin lopuksi on pakko kertoa, että menneellä viikolla kävelin (Marko) Achibademista kohti isompaa Camlicaa. Ilma oli ollut lämmin, mutta sitten tuuli yltyi. Kaivoin kävellessäni repusta takin päälleni. Takkia pukiessani kuulen jonkun huutavan takani jotain turkiksi. Käännyn katsomaan taakseni ja näen takana kävelevän miehen osoittavan maahan pudonnutta lompakkoa, joka on minun..........

Leipomon uunin polttopuut...

ja maukkaat tuotteet

Kiitokset kaikille suomalaisille auttajilleni, sekä Taivaan Isälle, joka jaksaa  aina pitää reppanoistaan huolta. Ja anteeksi vieläkin pinnan alla kytevästä epäluulosta turkkilaisten rehellisyyden suhteen.

Paikalliset selkouutiset