Talvinen Runebergin(torttu)päivä

5.2 juhlistetaan kansallisrunoilijaamme Johan Ludvig Runebergia (1804-1877). Mielestäni osa juhlallisuuksista kuuluu myös hänen vaimolleen Fredrikalle ja hänen leivonnaisilleen (joita olen parin päivän sisällä syönyt jo neljä). Tämän postauksen kuvat eivät juurikaan liity itse aiheeseen, paitsi että tällä tavoin vietimme Runebergin päivän aattoa.

lukuläksyjä

Itse herra Runebergin tuotantoon olen tutustunut Vänrikki Stoolin tarinoiden kautta jo yläasteella. Mitenkään lämmöllä en muistele tuota kohtaamista. Viime syksynä luin kyseisen runoteoksen uudelleen kirjallisuuden opintojen tiimellyksessä. Vieläkään en tämän klassikon ytimeen aivan pohjia myöten löytänyt. Ehkä ensi lukemisella sitten.

valmiina...

...paikoillanne...

...hep!

Sen sijaan Runebergin "Jouluilta" sai minut pauloihinsa ensilukemalla. Nyt kaivoin sen jälleen esiin. Syynä tähän jälleenkohtaamisen kaipuuseen oli Turkki. Teos sijoittuu kartanoympäristöön. Sen päähenkilö sotavanhus Pistoli kutsutaan kartanoon joulunviettoon. Sinne ontuva, yksinäinen veteraani lähtee mieli korkealla. Pistolin oma poika on lähtenyt sotaan Venäläisten rinnalla Turkkia vastaan.

Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili,

läks sotavanhus Pistoli pois hämyhelkehen illan,

lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä suussa.

Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään

ukkoa seuraa ei. Myös ainoa poika ja turva
kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia vastaan.

niin hyvää Huiluntuhtia...

...ja Turun sinappia

Kauan ei tarvi jalan ukon matkaa taittaa, kun hänet reen kyytiin pyysi kartanon 16-vuotias tytär, jonka huoli metsän elikoista sai vanhan miehen liikuttumaan kyyneliin asti.

Leikkiä laskien vastasi vain kuustoistias impi:

»Nähkääs, Pistoli, korvess' on liki lampea mökki,

syrjäinen kuni teidänkin, maja sortuva melkein!

Kuusien alla ja nietosten pesä siellä on ahdas

nälkiyneen emo-pyyn sekä viiden poikasen orvon;

jouluna myöskin nuo jyvä-kultaa, riemua kaipaa.»

Saisinko minäkin?

vadelmahillomunkkia

Kartanon tunnelma oli jouluillasta huolimatta surullinen. Talon toisen tyttären mies oli myös lähtenyt sotaan. Huoli hänen voinnistaan ja epävarmuus paluustaan, sai tyttären ja sen myötä koko kartanon väen murehtimaan. Pikkusisar yritti lohduttaa isosiskoaan laulamalla.

Viestit kulkee seraljissa;

haltijatar haaremissa,

uinumaanko jäät?

Saapui kirje sulttanilta:

»Seidi! pylväskaitehilta,

sulttanitar,

juhlasaaton näät.»

Aamun tenhoon, häätäin häivän,

nousi kultakehrä päivän

yli Bosporin;

kauniimpana hohti helyin,

sädeloiston kimmeltelyin

parvekkeella

tähti haaremin.

Sulo silmä väikkeen vienon

tuikahtaa soi yli tienon;

juhlat alkavat.

Minne katsoi, kansaa kiehuu,

venheet liukuu, purjeet liehuu,

elää, liikkuu

salmet, rantamat.

Mistä riemu, jok ei laannut?

Lippu Mahmudin on saanut

voiton ylvähän:

Viel' on maassa tarmon jänne,

taisto päättyi, orjiks tänne

riemuin tuodaan

vangit Venäjän.

...

Idän koi jo kuultaa esiin,

aamutuulet Peran vesiin

liehuu leyhähtäin;

purjeet painaa mastopuuta,

kiitää kohti salmen suuta

Seidin vangit

kotiin pohjaan päin.

Kuulijani, sisko kulta,

älä runon ylhää tulta

etsi laulustain!

Astu unten huvihaakseen:

*siskon surut karkoittaakseen,

lauloi tyttö

laulun kainon vain!*

Aspiskerin pitsaa kummipojan synttäreillä. Kyseiset pitsat vetää vertoja maailman parhaaksi luokitelluille Rooman Da Baffetton pitsoille.

Pirtiss' istui vain sotavanhus, juttuja juontain,

piippua poltti ja kansallen sotakummia kertoi,

kunnes loittoni hän tarinoiden Turkkihin asti.

»Turkin», virkkavi vain, savupilveä työntäen kattoon,

»tunnen kuin takataskuni, vaikk'en taisteluteiltä.

Leiriss', aina kun iltaisin pakinoitihin ennen,

urhot, kaukana taistelleet, teki selkoa maasta,

muistaen kauhukseen sen kansan hurjia töitä.

Seid Ali, Mustafa bei ja Kapudan pasha ja Achmed,

-- ääniäkin, mihin ihmiskiel' ei äkkiä taivu, --

mainittiin sekä myös, miten uhmien uskoton elää.

Turkasihin, kuin vaskeen, ei pure luoti ja miekka;

...

Luonapa vertaisten mua kestittiin. Pala parhain

ain' oli mun, lihavoitua mun piti, syödä ja juoda;

niinpä mä päiväni parhaimmat näin vankina juuri.

Huoleti olkaa siis; myös Turkiss' ihmiset elää.»
...

Ääneti hetkeks jäi sotamies, hän miettivän näytti,

vastaust' arvelevan, mut vihdoin haasti jo lausuin:

»Arvosa herra, se lammessain viel' loiskivi, hauki,

vielä ne teeret käy sekä metsot mökkini luona;

koukkuja laskea jaksan vielä ja pauloja panna,

toimeen tulla ma voin; ei tyytyvä paljoa kaipaa.

Tänne jos siirtyisin sekä teiltä mä muonani saisin,

suustapa palvelijain lois-vaivaiseen, väen kuullen,

vois sana singahtaa, joka raskaammin mua painais

kuin hätä vaikein. Ei, salotorpan tyyssija mulle

mielusa on, siell' lahjoja vain iki-antajan nautin.

Metsäin puut Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun

löytää suo, Hän vastakin on mua auttava vielä.

Leipäni Hältä jos saan, ken halveksuin toki tohtis

katsoa vanhukseen, joka viel' ei nöyrtyä voinut?»

koiralenkkikavereita

Pistoli saa suru-uutisen poikansa kaatumisesta. Hänelle tarjotaan asuinsijaa kartanosta, mistä hän kuitenkin kieltäytyy. Näihin Runebergin maalailemiin maisemiin on hyvä tällä kertaa lopettaa.