Prinsessa

Sain pari päivää sitten päätökseen Prinsessa-kirjan. Kirja on tosikertomus Saudi-prinsessasta. Lukija tuntee hänet nimellä Sultana, sillä kaikki kirjan henkilöiden nimet on muutettu identeetin paljastumisen pelossa. Sultana jakaa elämäntarinsa länsimaalaiselle kirjailijalle, Jean P. Sassonille, jonka kanssa oli ystävystynyt. Oman elämänsä ohella hän valottaa sisariensa, ystävättäriensä ja palvelijattariensa elämää. Tähän häntä ajaa motiivi naisen aseman vahvistamisesta Saudeissa, erityisesti toive omien tyttäriensä mahdollisesta tasa-arvoisemmasta elämästä miesten sanelemassa valtiomuodossa.

Sultana on kuninkaallisen perheen jäsen. Hänen elämänsä arkea on käsittämätön yltäkylläisyys koruineen, ympäri maata sijaistevine palatseineen, yksityisine lentokoneineen, ostosreissuineen milloin Lontooseen, Italiaan tai Kairoon. Aamupalalle lennätetään tuoreet mansikat Euroopasta, ja omaa palvelijaa voi pyytää vaikkapa hieromaan kuninkaallisia jalkapohjia.

Kolikon toinen puoli onkin sitten jotain aivan muuta. Prinsessa joutuu elämään jalokivin koristellussa kultaisessa häkissään ilman vapautta, hunnutettuna päästä varpaisiin, valtiossa, jossa mieheillä on määräysvalta. Hänellä ei ole äänioikeutta (nykyisin Saudi-naisilla on äänioikeus), hän on ensin isänsä ja myöhemmin miehensä omaisuutta ja hänen tehtävänsä on synnyttää lapsia, mieluummin tietenkin poikalapsia. Sultanan avioliiton järjestää hänen isänsä (järjestetyt avioliitot ovat edelleen sallittuja Saudeissa, ja hyvin nuoria tyttäriä naitetaan jopa 60-vuotiaille miehille). Avioliitto oli pitkään onnellinen. Sultana synnyttää kolme lasta, pojan ja kaksi tytärtä. Sairauden myötä hän menettää mahdollisuudet saada enempää lapsia. Avioliiton onnellisuus jatkuu aina siihen asti, kunnes Sultanan aviomies ilmoittaa ottavansa toisen vaimon (useilla Saudi-miehillä saattaa olla neljäkin vaimoa).

Maan laki kieltää naisilta oikeuden ajaa autoa eikä nainen saa kulkea kodin ulkopuolella ilman miespuolista holhoojaa. Lakia valvoo uskonnollinen poliisi mutaween, joka määrittelee myös rangaistuksen laadun. Uskonnollisia lainoppineita halutaan miellyttää. Kirja kertoo perheen kunniaa tai jumalaa vastaan rikkoneiden naisten tappamisesta kivittämällä, hukuttamalla tai sulkemalla arestiin ikkunattomaan huoneeseen ilman mitään kontaktia ulkomaailmaan.

Kirja herätti minussa vihaa ja halveksuntaa sekä miehistä vallankäyttöä, epätasa-arvoa että käsittämättömän rikasta elämän tapaa kohtaan. Olen iloinen ja kiitollinen, kun olen saanut syntyä suomalaiseksi ja minut on kastettu kristityksi. Se laittoi minut pohtimaan islamia ja naisen asemaa täällä Turkissa (tästä syystä postauksen kuvat ovatkin suurelta osin kuvia lauantaibazaarin naisista).

Turkki EI ole Saudi-Arabia! Täällä naisilla ei ole huivipakkoa ja nainen saa kulkea kodin ulkopuolella yksin. Nainen saa ajaa autoa, opiskella ja käydä töissä. Onneksi olen opettajana Istanbulissa enkä Saudi-Arabiassa! Turkkilaiset ovat ystävällisiä ja innokkaita esimerkiksi saadessaan ulkomaalaisen asiakkaaksi. Kuitenkin joitakin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä havaintoja olen jo huomannut puolen vuoden oleskelun jälkeen. Nämä eivät ole yleistyksiä, vaan henkilökohtaisia havaintojani arjestani täällä.

Kuljen paljon bussilla. Oman turvallisuuden ja väärien viestien välttämiseksi olen bussissa hyvin tympeän ja melkeinpä vihaisen näköinen. Vastakkaiselle sukupuolelle ei kuulu hymyillä eikä katsoa silmiin. Useimmin näkee naisten istuvan bussissa vierekkäin kuin toisilleen tuntemattoman miehen ja naisen. Taksissa nainen istuu mieluummin takapenkille. Vastakkaiset sukupuolet, jotka siis tuntevat toisensa, eivät yleensä tervehdi halaamalla. Naapurihuoneistomme mies ei puhu minulle vaan meidän miesväelle. Jos osumme samaan aikaan hissiin, hän tervehtii minua mutta ei katso silloinkaan silmiin. Tytöt ja naiset täällä Aasian puolella pukeutuvat erittäin asiallisesti, minihameita ja avonaisia paitoja harvoin näkee.

Ihmeellisen nopeasti uuden kulttuurin mallit täällä oppii ja sisäistää. Itselleen on yksinkertaisempaa matkustaa bussissa omassa pienessä maailmassaan tylyn näköisenä tai kuten eräänä iltana huomasin YKSIN kotiin taapertaessani vetäväni vaaleiden hiusteni suojaksi takkini hupun....

Erästä asiaa olen paljon pohtinut täällä elon ja olon, kirjan lukemisen ja ulkomailta tulevien ikävien uutisten myötä. Voimmeko koskaan oikeasti ymmärtää toista kulttuuria ja uskontoa täysin? Olemme oman kulttuurimme "tuote". Vaikka kuinka opiskelemme toista kulttuuria/uskontoa, keskustelemme sen edustajien kanssa tai vaikkapa asumme siellä, emme kuitenkaan voi täysin ymmärtää sitä. Ajattelemme aina kuitenkin toisen todellisuuden oman todellisuutemme kautta. Voisin kuvailla sitä vaikkapa 24-vuotisella avioliitolla, jossa on keskusteltu isommin ja pienemmin ja PALJON! En voi todellakaan sanoa edelleenkään aina ymmärtäväni miestäni (saatika hän minua!). Ennemminkin tahto yrittää ymmärtää, halu sopuun ja toisen kunnioittaminen (anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen) ovat olleet ratkaisuja ristiriidoissa. Toisen kunnioittamista ei ole kosto, väkivalta ja toisen tahallinen, toistuva loukkaaminen.