Luokkaretkellä osa 2

Keskiviikko aamuna starttasimme aamulla luokkaretkelle numero kaksi. Ohjeet koululta olivat yhtä "yksityiskohtaiset" kuin viimeksikin, mutta sitä on hauska huomata, että omakin asioiden etukäteen murehtiminen on saanut jonkinlaisen tasoituskuurin täällä. Tässä kulttuurissa monesti huomaa, että asiat ajatellaan vain yhden askeleen verran eteenpäin ja siitä huolimatta hommat yleensä hoituvat ja sujuvat. Eli siinäpä yksi asia, mitä Turkki on opettanut: turha on huomisesta huolehtia, joka päivälle riittää oma murheensa.

Tuntuu, että Istanbulissa on nykyään AINA ruuhka. Tällä kertaa olimme puoli kymmenen aamuruuhkassa. Nyt kuskimmekin tiesi ja tunsi reitin. Hieman siinä itse pelkääjän paikalla jännittää, kun kuljettajat peräkanaa puikkelehtivat tuhansien muiden autojen keskellä, nokka edellä ajavan puskurissa kiinni. Täällä ei käsitettä turvaväli tunneta. Matka kesti tunnin, vaikka ajettiin siis vain kaupungin sisällä, tosin Aasian puolelta Euroopan puolelle. Istuessani siinä mietiskelin aiempia luokkaretkiäni ja sitä, miten tunnissa ehtii jo pitkälle Suomen teillä. Kärsivällisyys, sitäkin Turkki opetti.

Perillä luokassa suunnittelemamme parijono toimi upeasti. Joka kerta opettajan "line up" -käskystä, lapset löysivät parijonon oman paikkansa, ja sulassa sovussa, upeasti ja hienosti mentiin koko päivä koulun ovelta takaisin koulun ovelle. Isoiksi on mun ekaluokalaiset tulleet.

Tällä kertaa kohteemme oli Istanbulin akvaario, http://www.istanbulakvaryum.com/en. Sisällä riitti jos minkälaista ihmeteltävää. Vaikka meitä oli paljon, oli paikka niin iso, että ruuhkia altaiden eteen ei juurikaan syntynyt, vaan jokainen luokka sai rauhassa ihastella meren eläviä. Altaista löytyi hopeata, keltaista, kultaista, oranssia, sinertävää, pientä, pikkuruista, isoa, valtavaa, kaunista ja tosi rumaa uimaria. Suurimmat odotukset tietysti kohdistui haikalaan. Ihan oikeasti jännitti, kun valtavan kokoinen otus lähestyi altaan lasin takaa hitaan arvokkaasti kohti. Pojat kyllä tuumasivat, ettei yhtään pelottaisi, vaikka uidessa vastaan tulisi hai.....

Hui hai!

Poseidon

Lapsilla oli hauskaa, kun akvaariosta löytyi kala, joka kannattaa Fenerbachea.

sademetsässä

lasikaloja

Akvaarion, sademetsän, peililabyrintin ja akvaarioputiikin jälkeen oli kaikilla kirkuva nälkä ja jano. Tarjolla oli köfteä (turkkilainen lihapulla), ranskalaisia sekä juomana Ayrania (jogurtin ja piimän sekoituksen tapainen, suolainen juoma). 

Sitten olikin jo aika lähteä takaisin. Ruuhkat vievät liikenteessä niin paljon aikaa, että kolmenkymmenen kilometrin matkaa ei mitata matkana vaan minuutteina. Kun täällä yrittää kysyä, kuinka pitkä matka jonnekin on, niin vastaus tulee aikana, jossa vielä yleensä on melkoinen vaihteluväli. Tällä kertaa paluumatka kesti runsaan tunnin. Ilman ruuhkaa matkaan kuluu 20 minuuttia. 

Hitaasti mutta varmasti pyörät rullasivat jälleen kerran siltaa kohti. Hitaassa matkan teossa on se hyvä puoli, että ehtii keskittyä maisemiin. Bosborin näkymät ovat aina yhtä henkeäsalpaavan kauniit. Sillalla ajaessa haikea olo pakotti puremaan alahuulta, ettei kyyneleet vierisi poskelle. Vaikka kuinka kaipaa Suomeen, niin ikävä tulee tätä kaupunkia, Bosboria, merta, laivoja, lauttoja, kauniita istutuksia, historian havinaa. Mietin takanani istuvia oppilaitani, minulle tärkeiksi ja rakkaiksi tulleita. Nuo aina niin iloiset pikkuiset kasvavat automaattisesti sisälle tämän miljoonakaupungin tnnelmaan ja kiireeseen. Eivät varmaankaan osaa edes kaivata (suomalaista) maalaismaisemaa. Heidän tavallista arkeaan ovat koulubussit, korkeilla aidoilla aidatut koulun pihat, polkupyörättömyys ja minareettien rukouskutsut. Ei ole tietoakaan metsien piilo- ja pyssyleikeistä tai siitä, että ei aina ei kuulu liikenteen melu ja että luonto on kotioven takana. Hyvin toisenlainen todellisuus, jossa itse kasvoin. Kiitollisuuttakin Turkki opetti. 

Päivä sai jatkua vielä Suomi-ystävien seurassa Happy Moonissa jälleen herkullisten kakkujen parissa. Tehokas kolmen yön Istanbul-visiitti nähtävyyksineen ja ostoksineen mainion matkanjohtajaoppaan perässä nostaa hien hyväkuntoisenkin otsalle...varsinkin siinä vaiheessa, kun opas vie tutustumaan paikalliseen parranajon kultaiseen maailmaan. 

Oliskos hiukke hyvää ylikypsää poss...eiku..nautaa?!

Lähtipä vieraidenkin mukaan parinkympin aitoja (ihan oikeasti) Consseja. Sen verran monet Tennarit on kaupasta lähtenyt mukaan, että tällä kertaa tarjottiin ostajille teetä.

Huomenna edessä toiseksi viimeinen koulupäivä. Perjantaina hyvästit pikkuisille. Sen jälkeen lähestyy hyvästien jättö kaikelle muulle Istanbulille, joista vielä myöhemmin lisää.......ei tuu olee helppoa! <3

P.S. Anteeksi kuvien huono laatu. Surkea kännykkä ottaa surkeita kuvia silloin kun kuvaaja unohtaa kameran akun kotiin.