Myönnän olevani välillä surumielinen. Se ei liity välttämättä mitenkään vallitsevaan tilanteeseen, ikävään tai hyvästeihin tai muuhun luopumiseen. Ne ovat vielä ihan oma syvä haikeuden tunteensa, mutta jossain sielun sopukoissa asuu sellainen kaihoisa surumielisyys, joka antaa oman sävynsä niihin laseihin, joilla katselen maailmaa.
Ehkä siinä on jotain suomalaista, pimeän talven kansamme luonteeseen jättämiä jälkiä. Ehkä siksi slaavilaiset kaihoisat sävelmät kaikuvat suomalaisessa suvessa tanssilavoilla tai radion kautta järvien rannoilla. Kesäkin on lyhyt ja tiedämme sen olevan pian ohi. Kesäillan lopuksi voi siirtyä hyttysiä pakoon ja katsella vanhaa länkkäriä, jossa sankari ratsastaa poispäin kohti aurigonlaskua.
Surumielisyys voi olla syynä siihen miksi olen kiinnostunut historiasta. Siinä ohi kiitävä aika osoittaa kaiken katoavaisuutta. Muinaiset mahtavat valtakunnat ja niiden rikkaudet ovat kaikonneet taivaan tuuliin. Mitään, mitä on tavoiteltu tai minkä eteen on työtä tehty, ei ole jäänyt ikuisesti olemaan. Se osoittaa oman elämämme, valtamme ja voimamme haurautta.
Rikkaiden ja mahtavien elämä ja kohtalot eivät ole niinkään mielenkiintoni kohteena. Päinvastoin, olen aina ollut kiinnostunut niistä "luusereista", häviäjistä, hyvistä kakkosista. Urheilussa olen aina sen altavastaajan puolella. Jalkapallossa olen kannattanut pikku pojasta lähtien mm-tasolla Saksaa, ja Brasiliaa, mutta huomaan kannustavani pikkuimaita jopa näitä suosikkejani vastaan. Toisaalta Porin Ässien kannattaminen on ollut sellainen "never ending nightmare". Fenerbachekaan ei tarjonnut tänä vuonna Istanbulissa sitä suurinta iloa, vaan tappion karvasta, mutta samalla suloista kalkkia.
Voiman ja mahdin illankoittoa on Istanbulin kaduilla, museoissa ja rakennuksissa tarjolla. Historiasta kiinnostuneena tiedän alueen merkittävän aseman osana kreikkalaista, hellenististä, roomalaista ja myöhemmin bysanttina tunnettua kulttuuripiiriä. Sen surumieliset jäänteet nojaavat ja rapistuvat hitaasti ajan pyörän ja tilalle nousseen turkkilaisen kulttuurin hampaissa.
Hagia Sofian valtan keskikupolin laidoille on maalattu neljä siivillä peitettyä enkeliä, tai oikeammin serafia. Raamattu kertoo niistä seuraavasti: Jes.6:12 Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peitttivät jalkansa ja kahdella he lensivät." Taiteilijat jättivät kuitenkin enkelien kasvot näkyville. Myöhemmin moskeijaksi tulon yhteydessä kasvot peitettiin kipsisvaloksella. Kreikkalaiset suvut ovat sukupolvelta toiselle kertoneet tarinaa, etttä kaikkien serafien kasvot tulevat vielä kerran näkyviin, ja silloin Hagia Sofia jälleen muuttuu kirkoksi. No tarina on yhtä mahdollinen kuin Ässien mestaruus...mutta toisaalta, Äsät voitti altavastaajana mestaruuden 2013...ja yhden serafin kasvot ovat jo näkyvissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti