Luokkaretkellä osa 1

Ei ihan samalla kaavalla Suomen kanssa mene luokkaretketkään täällä Istanbulin kansainvälisessä koulussa. Olimme jo rinnakkaisluokan suomalaisopettajan kanssa kevään aikana pohtineet, mihin menisimme luokkaretkelle. Turhaan olimme päätämme vaivanneet, sillä kuukausi sitten koulun johto lähestyi jälleen sähköpostiviestillä luokanopettajia ja ilmoitti jokaisen luokka-asteen retkipäivät ja -kohteet. Ja yksipä kohde ei edes ollut riittävä, vaan jokainen luokka käy kahdessa, osa jopa kolmessa, eri kohteessa. Rahahan ei ole ongelma, sillä yksityiskoulussa vanhemmat automaattisesti ovat tottuneet maksamaan kaikki ylimääräiset reissut, huh huh.

kakkossilta

No ykkösten aina neljänteen luokkaan asti ensimmäiseksi kohteeksi paljastui Mihrabat Korusu aivan kakkossillan kupeessa, Beykozin alueella, http://www.mihrabatkorusu.com/. Kyseessä on yhdenlainen liikuntapuisto, josta löytää myös ravintoloita ja kahviloita. Näköalat Bosborille ovat jälleen sanoinkuvaamattoman kauniit ja suomisielua hiveli alueen vehreys ja vihreys.

Yhtään kummallista ei ollenkaan ole mennä Suomessakaan luokkaretkelle liikuntapuistoon. Itseasiassa olen jo muutaman kerran vienyt luokan Varalan urheiluopistoon, http://www.varala.fi/, päiväksi touhuamaan. Siellä on loistavat ja asiantuntevat ohjaajat ja ruoka-aikaan on ravintolassa tarjolla oikeaa, todella hyvää ruokaa salaatteineen ja jälkiruokineen. En oikein kannata luokkaretkelläkään ranskalais-hampurilais-kananugget menyytä!

Merkittävä ero luokkaretkipäivissä kuitenkin on! Aamulla lähdimme busseilla kohti liikuntapuistoa. Ohjeeksi koulusta annettiin: "Viette lapset bussiin ja lopusta teidän ei tarvitse huolehtia." Ok, eipä sitä muuta tarvitse opettajan roolissa tietääkään. Ensiksikin kohdalleni osui jälleen kuski, joka ei ollut ollut aivan varma määränpäästä. Onneksi hän ymmärsi ajella osaavien perässä. Aivan lopussa kuitenkin kuski joutui pysähtymään punaisiin valoihin, samalla kadottaen katsekontaktinsa edellä ajavaan, reitin hallitsevaan kuskiin. Onneksi valojen jälkeen löytyivät myös alueelle ohjaavat kyltit. Ensin kyllä käännyimme väärälle parkkialueelle, jolloin kuski kovin yritti minulta kysellä turkiksi ohjeita. Olin huomannut aiemmassa risteyksessä nuolen myös toiseen suuntaan, joten ehdotin kuskille, käsillä selvittäen, että ajetaanpa sinne. Sieltä löytyi oikea parkkialue.

Nousimme ulos bussista ja perinteiden mukaan muodostimme jonon. Ennen kuin oikeastaan ehdin edes ihmetellä seuraavaa siirtoa, luokseni tuli noin kaksimetrinen turkkilainen mies, joka englantia puhuen esittäytyi, kysyi, mikä luokka on kyseessä ja vastauksen saatuaan ilmoitti ottavansa luokan haltuunsa. Kysyipä vielä, milloin haluan, että hän tuo luokan takaisin. "ÖÖÖ...olisiko hyvä puoli kolme, kun kolmelta pitäisi olla takaisin koululla?" Vielä hän halusi selvittää minulle, että lapset syövät ensin aamupalan ja myöhemmin lounaan. Sitten hän pyysi puhelinnumeroni, jos tarvitsee ottaa minuun päivän aikana yhteyttä ongelmien vuoksi. Loppusitaatti oli:"Tuolla portilla teitä opettajia odottaa naishenkilö, joka ohjaa teidät alueen ravintolaan. Hauskaa päivää!"

Keskustelu meni juuri näin. Onneksi kuitenkin neljännen luokan opettaja oli juuri ennen busseihin nousuamme ehtinyt minulle selittämään, miten retkipäivä liikuntapuistossa menee. Hänelle tämä oli jo ties kuinka mones kerta. Siinä sitten vilkuttelin oppilaille ja muistutin seuraamaan ohjaajaa sekä aina tarkasti kuuntelemaan häntä. Huh, huh. Ravintolaa kohti kävellessämme ääneen suomikollegan kanssa pohdimme, että kyllä meidän täytyy käydä välillä tarkistamassa, jotta kaikki ovat tallella, kun nehän on vasta ykkösluokkalaisia. Hyvin äkkiä saimme kehoituksen koulun kokeneemmilta opettajilta, että rauhassa nyt vain, lapsilla on kaikki hyvin, ohjaajat ovat loistavia ja soittavat, jos on jotain ongelmia. Vaikeaa oli aluksi uskoa, että näinkö tämä todella menee sillä..."Mutta kun suomalainen opettaja on aina ensisijaisessa vastuussa omista oppilaistaan!"

Ja niinhän se meni! Kaikki meni hyvin. Opettajat johdettiin ravintolaan aamupalalle ja myöhemmin tarjoiltiin vielä lounaskin. Lähes kaksimetriset ohjaajat (päättelimme koripallojoukkeen tulleen ohjaamaan meidän koulun oppilaita) huolehtivat, liikuttivat, ruokkivat ja leikittivät lapsia aamusta puoli kolmeen asti. Sovittuun aikaan hikinen, iloinen ja kaikkensa antanut porukka palautettiin minulle. Bussi löysi takaisin koululle ja kaikki olivat niin väsyneitä päivän liikkumisesta helteessä, että viimeinen tunti kului mr. Beanin seurassa. Ja niin muuten. Vain kerran ohjaaja soitti. Yksi kaveri ei ollut ehtinyt vessaan, ja tarvittiin varahousuja. Ohjaaja oli hänelle tarjonnut liikuntapaikan varahousuja, mutta kaveri ei halunnut muuta kuin omat housut ja pyysi minua soittamaan äidille, toisiko hän uudet housut. Ilmoitin lapselle, että äiti on aivan toisella puolen kaupunkia, puolentoista tunnin ajomatkan päässä, joten ei äiti nyt kyllä tuo housuja. Kysyin, kelpaako hänelle ohjaajan ehdottamat paikan extrahousut vai onko hän koko päivän märissä housuissa. Kyllä hänelle kelpasi paikan extrahousut ;) .