Lomaterapiaa

Uuden vuoden ja lumen yhdistelmä antoi yllättäen muutaman lomapäivän käytettäväksi. Päätimme käyttää päivät tutustumalla kotikaupunkimme erilaisiin kasvoihin, ruokailuun, historiaan ja vähän myös shoppailuun.

Alennusmyynnit ovat täydellä höyryllä menossa Istanbulissa. Ihmiset ovat ostaneet uuden vuoden lahjansa ja vuoden vaihtuessa kaupojen ikkunoihin ilmestyy indrim 30, 50 ja 70% kylttejä. Valtavat väkimäärät täyttävät ostoskeskukset ja kaupungin erilaiset kadut. Löysimme niistä alennuksista omamme, tarpeellisia ja ehkei niin välttämätömiä. Merkittävää oli lause: Made in Turkey. Kaikkea ei vielä tehdä Kaukoidässä, Kiinassa tai Bangladeshissa. Turkissa on vielä paljon mm. tekstiili- ja vaatetusteollisuutta, joka on hävinnyt Suomesta halvan tuotannon maihin. Täällä turkkilaisuus tuntuu laadulta ja turvalliselta ostokselta.

Pienissä katukeittiöissä ja kahviloissa on mukava lepuuttaa jalkoja kulkemisen lomassa. Meset toimivat yleensä aina. Paikalliset leivokset ovat herkullisia, liiankin herkullisia. Konditorioiden valikoimat luovat väriloistollaan ja iderikkaudellaan valtavan halun tilata kakkuja, vaikkei olisi mitään varsinaista juhlan aihetta. Itse kakku muodostaa jo juhlan aiheen, njamm...

Herkkujen jälkeen on mukava ja ihan syytäkin hylätä linja-auto ja tyytyä kävelemään kotiin. Kotimatka sujui ihan leppoisan ulkoilun merkeisessä loskan kadottua kaduilta ja sateessakin oli parin tunnin tauko. Aina kaduilla kävellessä näkee jotain uutta, vaikkapa palavan rakkauden tunnustuksia kaakeleihin painettuina. Asuukohan talossa onnellisia perheitä?

Toisena päivänä keskityimme historiaan. Marko on lukenut pari kertaa Johannes Angeloksen läpi, Kirsi sai kirjan päätökseen joululoman aikana. Istanbulia katselee eri tavalla tälläisen historian kautta,  erityisesti kun joku osaa Waltarin tavoin luoda silmiin mielikuvat kadonneen maailman ihmisistä ja näiden kulttuurista. Anatolia ja Konstantinopoli ovat hyvin vanhoja ja merkittäviä kristikunnan alueita. Seitsemän ensimmäistä, kristikunnan yhteisesti tunnustamaa ekumeenista kirkolliskokousta pidettiin nykyisen Turkin alueella, näistä neljä nykyisessä Istanbulissa. Liikumme siis kristikunnan vanhalla perustalla, josta on jäljellä vain häivähdyksen varjoja. Merkittävä muutos tapahtui 1453, jolloin vanhan Rooman viimeinen linnake jäi turkkilaisten käsiin. Lukemattomien sukupolvien kreikkalainen valtakunta vaipui historian hämärään.

Waltari kirjoittaa:"Ei, palaamattoman menneisyyden viimeinen linnoitus me olemme. Kristuksen ensimmäisen seurakunnan, pyhien yhteyden, väärentämättömän uskon viimeinen varustus. Kreikan sivistyksen, Platonin, ikuisen ja katoamattoman viimeinen tyyssija maan päällä..... Kulkija, joka kerran astut näiden muurien raunioille. Pienten keltaisten kukkien keskeltä katsovat sinuun tomusta ja sorasta viimeisten kreikkalaisten pohjattoman surulliset silmät."

Samanlaisen surumielisyyden kokee voimakkaasti argeologisen museon pihamaalla. Harmaan sateisen sään armoilla lojuu valtavat määrät erilaista Rooman valtakunnan ja kreikkalaisen kulttuurin mahtavaa historiaa. Niitä on ladottu pitkin pihan reunustoja epämääräisiin asentoihin, tai laitettu syrjään takapihan perukoille odottamaan ajan hampaan hidasta, mutta varman kuluttavaa työtä kauniisti veistetyn valkoisen marmorin muotoihin. "Tämä on kreikkalaisten yö. Olen katsellut näiden tummien silmien vuosisataista alakuloisuutta ja kumartuvien kasvojen sanomatonta surumieltä. Kellot helisevät ja ääniraudat soivat yössä viimeisen Rooman kuolemaa." Näitä ikivanhojen kreikkalaisten sukujen jäseniä asuu nykyisessä Istanbulissa enää hyvin vähän. Heitä kutsutaan yleisesti edelleen roomalaisiksi.

Kolmantena päivänä lähdimme bussilla merenrantaan. Sitemme kulmalta lähtee linja 19D, jonka päätepysäkki on Bostanci, Kadiköyn keskustasta noin 7km itään. Liikenne sujui yllättävän hyvin, mutta silti matka samalla bussilla kesti 1,5h. Kävelimme välillä Bagdat Caddesilla, joka on valittu yhdeksi maailman parhaista ostoskaduista. Hillfigerien ja Guccien maailma oli meille liian kallis ja olikin erittäin mukava siirtyä aurinkoiselle rantakadulle.

 Raikas merituuli puhalsi kasvoille ja puhdisti keuhkoistamme Umraniyen pakokaasuja ja saasteita. Innostuimme seurailemaan rantakatua aina Kadiköyn satamaan saakka. Välillä poikkesimme syömään tai lämmittelemään takkatulen äärelle. Meren rannalla ymmärsimme, että siellä asuvilla ihmisillä on raha-asiat kunnossa, asunnot ja autot olivat lievästi sanoen parempaa keksiluokkaa. Mutta mukava oli palata ulkoilupäivästä takaisin oman kodin lämpöön lepäämään.