Hyvää ja makeaa uutta vuotta!

Shana tova u-metuka! Olemme eilen ja tänään juhlineet (tosin ihan työn merkeissä) juutalaista uutta vuotta, Rosh haShanaa (=vuoden pää). Juutalaisuudessa vuosien laskeminen alkaa luomisesta. Paikallisten mukaan nyt elämme vuotta 5779. Tällaiselle gregoriaanista kalenteria noudattavalle monimutkaisemmaksi asian tekee se, että Rosh haShana ei aloitakaan vuoden ensimmäistä kuukautta vaan seitsemännen kuukauden, jota pidetään juutalaisuudessa maailman luomisen kuukautena. Juutalaisen kalenterin ensimmäinen kuu on keväällä juutalaisen pääsiäisen aikaan. Perimätiedon mukaan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin syntymäpäivä ajoittuu Rosh haShanaan. 

Tästä alkaa myös juutalaisten syyspyhäjakso. Rosh haShanaa seuraa kymmenen katumuksen päivää, jolloin on aikaa katua edellisen vuoden vääriä, tarkoituksellisesti tai tahtomattaan tekemiä tekoja, pyytää niitä anteeksi ja korvata ne lähimmäiselleen. Jaksoa seuraa suuri sovituspäivä Jom Kippur. Syyskuun juutalaiset juhlallisuudet jatkuvat loppukuun Sukkotilla eli lehtimajajuhlilla.

Tämän alueen moninaisuudesta, kulttuurien ja uskontojen värikkyydestä kertoo se, että samaan aikaan muslimit juhlivat omaa uutta vuottaan, Al Hizraa. Muslimit juhlistavat vuoden 1440 alkamista. He sijoittavat ajanlaskun alun tapahtumaan, jossa profeetta Muhammed siirtyi Mekasta Medinaan. Muslimien uuden vuoden juhla ei ole islamissa erityisen merkittävä. 

Meillä uusien vuosien juhlinta on sujunut mukavasti työn merkeissä. Eilinen työpäivä on oiva katsaus työhön, jota teemme täällä. Pikkuhiljaa meillekin on avautunut, miten Lähetysseura tällä herkällä Lähi-idän alueella saa toimia laajasti monien eri osapuolien ja tahojen kanssa. Se on hieno mahdollisuus. Toivottavasti saamme olla luomassa yhteyksiä ja siltoja eri osapuolten

välille. Naapurin kanssa on helpompi kaveerata, kun häneen saa ensin tutustua. 

Aamumme alkoi Länsirannan puolella Beit Sahourissa. Tapasimme Suomesta tulleen ryhmän kanssa Beit Sahourin kumppanikoulumme rehtoria ja sosiaalityöntekijää (suomalaisittain kuraattoria) ja kiersimme koulua. Koulussa on loistava naisrehtori, Georgette. Arabikulttuuri on usein kovin miehinen, joten tällaiset georgettet tuovat oman lämpöisen, inhimillisemmän otteensa koulumaailmaan. Ihana seurata taustalla, kun hän ylpeänä, työkaverit ja oppilaat huomioiden, kertoo koulustaan suomalaiselle ryhmälle. 

Yhteistyökoulumme, luterilaisen kirkon koulut, ovat Länsirannalla erityisen arvostettuja, joihin myös muslimiperheet haluavat lapsensa. Päivä alkaa koulun kappelissa aamuhartaudella, johon osallistuvat sekä kristityt että muslimit. Yksi suomalaisryhmästä kysyikin, eikö tämä ole muslimeille ongelma. Ei, vastasi rehtori, vanhemmat haluavat lastensa oppivan kristillistä etiikkaa.

 

Välillä pitää syödä....

Päivämme jatkui Tel Avivissa. Tapasimme nuoren aikuisen miehen, joka jakoi elämän tarinansa meille. Itse hän syntyi juutalaiseen perheeseen. Perhe rakastaa hulluna jalkapalloa ja hänestäkin piti tulla ammattipelaaja. Suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan hän vietti jalkapallokentällä: "Kun muut lukiokaverit biletti, niin minä potkin palloa. Kaikki ystävät menivät armeijaan (Israelissa pojat käyvät kolme vuotta ja tytöt kaksi vuotta), mutta en voinut kuvitellakaan, että olisin tuhlannut kolme vuotta armeijassa, halusin ammattijalkapalloilijaksi."

 Jalkapallokentällä hän sai myös arabiystäviä. Vaikka arabit ja juutalaiset elävät Israelin puolella keskenään, moni ei silti todella tunne toistaan. Nuo arabinuoret olivat kristittyjä, joiden ystävällisyys ja vieraanvaraisuus teki nuoreen juutalaispoikaan suuren vaikutuksen. Hän kaivoi googlen avulla esiin Uuden Testamentin, huomasi ettei se ollutkaan antisemitistinen teos ja vaikuttui lukemastaan. Kaveri löysi tiensä kirkkoon ja seurakuntaan, jossa hänet myöhemmin kastettiin kristityksi. Lopuksi pääsimme vielä juttelemaan hänen kanssaan. Hyvin pian oli sovittu yhteistyökuvioista nuorten parissa. Mitenkä mahtaa jalkapalloilijalle sopia säbämaila käteen?

Uuden vuoden kunniaksi illemmalla saimme vielä osallistua synagoga-palvelukseen. Rabbi-Mira omaan eloisaan tyyliinsä kertoi ryhmällemme juutalaisuudesta ja Rosh haShanasta. Pääsimme lähemmin tutkimaan synagogan Tooraa eli viisi Mooseksen kirjaa. Lisäksi juutalaisten pyhiin kirjoituksiin kuuluvat profeetat ja kirjoitukset. 

Toora on kirjakäärö, joka kirjoitetaan kokonaan käsin nahalle. Käärön sitomiseen käytetään jänteitä. Kirjoittaja rukoilee ja meditoi, keskittyy työhönsä sataprosenttisesti, välillä ei vastata kännykkään tai hoidella nopeasti muita askareita. Kirjoitusvirheen tapahtuessa pitää koko nahkaliuska kirjoittaa uudelleen. Pyyhekumia ei käytetä. Tekstin haalistuessa ajan mittaan uutta väriä kirjaimiin saa kyllä lisätä. Rabbi-Mira halusi erityisesti painottaa, miten Toora on annettu koko maailmalle, ei vain juutalaisille. 

Shimonin vastuulla on nuoret. Mielenkiinnolla odotamme, millaisia yhteistyökuvioita hänen kanssaan syntyy.

Rosh haShanana puhalletaan oinaan sarveen, shofariin ja herätetään sielu punnitsemaan tekoja.

Illalla kotiin ajellessamme päälimmäisenä mielessä oli iso kiitollisuus. Tämä Lähi-idän aluen moninaisuus ja kompleksisuus väsyttää, mutta on tämä todella hienoakin. Kovin pienelle paikalle oma itsensä laitetaan tässä kontekstissa. Jos kuitenkin edes pienen ilon ja toivon pilkahduksen saa tällä työkentällä johonkuhun synnytettyä, on se jo paljon enemmän kuin viha naapuria kohtaan. Herra meitä auttakoon!