sanaton

En osaa pitää hienoja puheita, oikeastaan en puheita laisinkaan. Haluaisin aina sanoa enemmän ja syvällisemmin kuin yritin sanoiksi ääneen pukea. Kirjoittaminen on minulle helpompaa. Aina välillä kuitenkin elämässä on tilanteita, jolloin eivät omat sanat paperillakaan riitä, on niin sanomattoman kiitollinen, surullinen, onnellinen tai vaan muuten sanaton, että päässä soi jonkun toisen valmiit sanat.

<3 kiitos

Eilisen ja tämän päivän ajan olen ollut erityisen kiitollinen. Mieleni on ollut myös erityisen haikea. Fyysisesti olen kuin jyrän alle jäänyt väsynyt matkamies. Mutta sieluni soi ja sielussani soi Pekka Simojoen Juhlien juhlat.

väsähtänyt

Muistan sen
matkalle silloin lähdettiin
Arkaillen
tartuimme suuriin unelmiin
Siemenen
kylvimme pellon uumeniin
Nyt se ihme tapahtuu:
Siemenestä kasvaa puu!

Voiko olla mahtavampaa kuin lusikkaleivät juhannuksena Istanbulissa! Kiitos H&L&A!

---ja korvapuustit, lakut ja salmiakit...kiitos H-M!

...tai hapankorppu kabanossilla...kiitos H&H!

Mikä ihana rauha, hyvässä seurassa, puolalaiskylässä kävelyllä metsän siimiksessä!

ja hyppimässä

Eilisen
jokainen kätkee sydämeen
Huominen
tulee kai jos on tullakseen
Luottaen
astumme päivään jokaiseen
Kaikki aarteet kätketyt
ovat meidän juuri nyt!

Mitä pienet edellä....

...sitä isot perässä.

Siis onko parkkia vai eikö?

Sillä tänään meidän keskellämme taivas aukeaa
ja kuin aavistuksen nähdä voimme uutta maailmaa
Ja me kaikki saamme maistaa sitä juhlaa juhlien
jossa kerran jokainen
näkee kasvot Jeesuksen!

Selvittiin! <3

Kuunnelkaa
kitara soi, nyt juhlitaan!
Katsokaa
rampakin tanssii riemuissaan
Laulakaa
juhla ei pääty milloinkaan
Lailla vetten pauhinan
kiitos kaikuu Jumalan.

Vielä yhdessä...viimeinen koulupäivä

"Heippa!"

Sillä tänään meidän keskellämme taivas aukeaa
ja kuin aavistuksen nähdä voimme uutta maailmaa
Ja me kaikki saamme maistaa sitä juhlaa juhlien
jossa kerran jokainen
näkee kasvot Jeesuksen!

Luokkaretkellä osa 2

Keskiviikko aamuna starttasimme aamulla luokkaretkelle numero kaksi. Ohjeet koululta olivat yhtä "yksityiskohtaiset" kuin viimeksikin, mutta sitä on hauska huomata, että omakin asioiden etukäteen murehtiminen on saanut jonkinlaisen tasoituskuurin täällä. Tässä kulttuurissa monesti huomaa, että asiat ajatellaan vain yhden askeleen verran eteenpäin ja siitä huolimatta hommat yleensä hoituvat ja sujuvat. Eli siinäpä yksi asia, mitä Turkki on opettanut: turha on huomisesta huolehtia, joka päivälle riittää oma murheensa.

Tuntuu, että Istanbulissa on nykyään AINA ruuhka. Tällä kertaa olimme puoli kymmenen aamuruuhkassa. Nyt kuskimmekin tiesi ja tunsi reitin. Hieman siinä itse pelkääjän paikalla jännittää, kun kuljettajat peräkanaa puikkelehtivat tuhansien muiden autojen keskellä, nokka edellä ajavan puskurissa kiinni. Täällä ei käsitettä turvaväli tunneta. Matka kesti tunnin, vaikka ajettiin siis vain kaupungin sisällä, tosin Aasian puolelta Euroopan puolelle. Istuessani siinä mietiskelin aiempia luokkaretkiäni ja sitä, miten tunnissa ehtii jo pitkälle Suomen teillä. Kärsivällisyys, sitäkin Turkki opetti.

Perillä luokassa suunnittelemamme parijono toimi upeasti. Joka kerta opettajan "line up" -käskystä, lapset löysivät parijonon oman paikkansa, ja sulassa sovussa, upeasti ja hienosti mentiin koko päivä koulun ovelta takaisin koulun ovelle. Isoiksi on mun ekaluokalaiset tulleet.

Tällä kertaa kohteemme oli Istanbulin akvaario, http://www.istanbulakvaryum.com/en. Sisällä riitti jos minkälaista ihmeteltävää. Vaikka meitä oli paljon, oli paikka niin iso, että ruuhkia altaiden eteen ei juurikaan syntynyt, vaan jokainen luokka sai rauhassa ihastella meren eläviä. Altaista löytyi hopeata, keltaista, kultaista, oranssia, sinertävää, pientä, pikkuruista, isoa, valtavaa, kaunista ja tosi rumaa uimaria. Suurimmat odotukset tietysti kohdistui haikalaan. Ihan oikeasti jännitti, kun valtavan kokoinen otus lähestyi altaan lasin takaa hitaan arvokkaasti kohti. Pojat kyllä tuumasivat, ettei yhtään pelottaisi, vaikka uidessa vastaan tulisi hai.....

Hui hai!

Poseidon

Lapsilla oli hauskaa, kun akvaariosta löytyi kala, joka kannattaa Fenerbachea.

sademetsässä

lasikaloja

Akvaarion, sademetsän, peililabyrintin ja akvaarioputiikin jälkeen oli kaikilla kirkuva nälkä ja jano. Tarjolla oli köfteä (turkkilainen lihapulla), ranskalaisia sekä juomana Ayrania (jogurtin ja piimän sekoituksen tapainen, suolainen juoma). 

Sitten olikin jo aika lähteä takaisin. Ruuhkat vievät liikenteessä niin paljon aikaa, että kolmenkymmenen kilometrin matkaa ei mitata matkana vaan minuutteina. Kun täällä yrittää kysyä, kuinka pitkä matka jonnekin on, niin vastaus tulee aikana, jossa vielä yleensä on melkoinen vaihteluväli. Tällä kertaa paluumatka kesti runsaan tunnin. Ilman ruuhkaa matkaan kuluu 20 minuuttia. 

Hitaasti mutta varmasti pyörät rullasivat jälleen kerran siltaa kohti. Hitaassa matkan teossa on se hyvä puoli, että ehtii keskittyä maisemiin. Bosborin näkymät ovat aina yhtä henkeäsalpaavan kauniit. Sillalla ajaessa haikea olo pakotti puremaan alahuulta, ettei kyyneleet vierisi poskelle. Vaikka kuinka kaipaa Suomeen, niin ikävä tulee tätä kaupunkia, Bosboria, merta, laivoja, lauttoja, kauniita istutuksia, historian havinaa. Mietin takanani istuvia oppilaitani, minulle tärkeiksi ja rakkaiksi tulleita. Nuo aina niin iloiset pikkuiset kasvavat automaattisesti sisälle tämän miljoonakaupungin tnnelmaan ja kiireeseen. Eivät varmaankaan osaa edes kaivata (suomalaista) maalaismaisemaa. Heidän tavallista arkeaan ovat koulubussit, korkeilla aidoilla aidatut koulun pihat, polkupyörättömyys ja minareettien rukouskutsut. Ei ole tietoakaan metsien piilo- ja pyssyleikeistä tai siitä, että ei aina ei kuulu liikenteen melu ja että luonto on kotioven takana. Hyvin toisenlainen todellisuus, jossa itse kasvoin. Kiitollisuuttakin Turkki opetti. 

Päivä sai jatkua vielä Suomi-ystävien seurassa Happy Moonissa jälleen herkullisten kakkujen parissa. Tehokas kolmen yön Istanbul-visiitti nähtävyyksineen ja ostoksineen mainion matkanjohtajaoppaan perässä nostaa hien hyväkuntoisenkin otsalle...varsinkin siinä vaiheessa, kun opas vie tutustumaan paikalliseen parranajon kultaiseen maailmaan. 

Oliskos hiukke hyvää ylikypsää poss...eiku..nautaa?!

Lähtipä vieraidenkin mukaan parinkympin aitoja (ihan oikeasti) Consseja. Sen verran monet Tennarit on kaupasta lähtenyt mukaan, että tällä kertaa tarjottiin ostajille teetä.

Huomenna edessä toiseksi viimeinen koulupäivä. Perjantaina hyvästit pikkuisille. Sen jälkeen lähestyy hyvästien jättö kaikelle muulle Istanbulille, joista vielä myöhemmin lisää.......ei tuu olee helppoa! <3

P.S. Anteeksi kuvien huono laatu. Surkea kännykkä ottaa surkeita kuvia silloin kun kuvaaja unohtaa kameran akun kotiin.

Luokkaretkellä osa 1

Ei ihan samalla kaavalla Suomen kanssa mene luokkaretketkään täällä Istanbulin kansainvälisessä koulussa. Olimme jo rinnakkaisluokan suomalaisopettajan kanssa kevään aikana pohtineet, mihin menisimme luokkaretkelle. Turhaan olimme päätämme vaivanneet, sillä kuukausi sitten koulun johto lähestyi jälleen sähköpostiviestillä luokanopettajia ja ilmoitti jokaisen luokka-asteen retkipäivät ja -kohteet. Ja yksipä kohde ei edes ollut riittävä, vaan jokainen luokka käy kahdessa, osa jopa kolmessa, eri kohteessa. Rahahan ei ole ongelma, sillä yksityiskoulussa vanhemmat automaattisesti ovat tottuneet maksamaan kaikki ylimääräiset reissut, huh huh.

kakkossilta

No ykkösten aina neljänteen luokkaan asti ensimmäiseksi kohteeksi paljastui Mihrabat Korusu aivan kakkossillan kupeessa, Beykozin alueella, http://www.mihrabatkorusu.com/. Kyseessä on yhdenlainen liikuntapuisto, josta löytää myös ravintoloita ja kahviloita. Näköalat Bosborille ovat jälleen sanoinkuvaamattoman kauniit ja suomisielua hiveli alueen vehreys ja vihreys.

Yhtään kummallista ei ollenkaan ole mennä Suomessakaan luokkaretkelle liikuntapuistoon. Itseasiassa olen jo muutaman kerran vienyt luokan Varalan urheiluopistoon, http://www.varala.fi/, päiväksi touhuamaan. Siellä on loistavat ja asiantuntevat ohjaajat ja ruoka-aikaan on ravintolassa tarjolla oikeaa, todella hyvää ruokaa salaatteineen ja jälkiruokineen. En oikein kannata luokkaretkelläkään ranskalais-hampurilais-kananugget menyytä!

Merkittävä ero luokkaretkipäivissä kuitenkin on! Aamulla lähdimme busseilla kohti liikuntapuistoa. Ohjeeksi koulusta annettiin: "Viette lapset bussiin ja lopusta teidän ei tarvitse huolehtia." Ok, eipä sitä muuta tarvitse opettajan roolissa tietääkään. Ensiksikin kohdalleni osui jälleen kuski, joka ei ollut ollut aivan varma määränpäästä. Onneksi hän ymmärsi ajella osaavien perässä. Aivan lopussa kuitenkin kuski joutui pysähtymään punaisiin valoihin, samalla kadottaen katsekontaktinsa edellä ajavaan, reitin hallitsevaan kuskiin. Onneksi valojen jälkeen löytyivät myös alueelle ohjaavat kyltit. Ensin kyllä käännyimme väärälle parkkialueelle, jolloin kuski kovin yritti minulta kysellä turkiksi ohjeita. Olin huomannut aiemmassa risteyksessä nuolen myös toiseen suuntaan, joten ehdotin kuskille, käsillä selvittäen, että ajetaanpa sinne. Sieltä löytyi oikea parkkialue.

Nousimme ulos bussista ja perinteiden mukaan muodostimme jonon. Ennen kuin oikeastaan ehdin edes ihmetellä seuraavaa siirtoa, luokseni tuli noin kaksimetrinen turkkilainen mies, joka englantia puhuen esittäytyi, kysyi, mikä luokka on kyseessä ja vastauksen saatuaan ilmoitti ottavansa luokan haltuunsa. Kysyipä vielä, milloin haluan, että hän tuo luokan takaisin. "ÖÖÖ...olisiko hyvä puoli kolme, kun kolmelta pitäisi olla takaisin koululla?" Vielä hän halusi selvittää minulle, että lapset syövät ensin aamupalan ja myöhemmin lounaan. Sitten hän pyysi puhelinnumeroni, jos tarvitsee ottaa minuun päivän aikana yhteyttä ongelmien vuoksi. Loppusitaatti oli:"Tuolla portilla teitä opettajia odottaa naishenkilö, joka ohjaa teidät alueen ravintolaan. Hauskaa päivää!"

Keskustelu meni juuri näin. Onneksi kuitenkin neljännen luokan opettaja oli juuri ennen busseihin nousuamme ehtinyt minulle selittämään, miten retkipäivä liikuntapuistossa menee. Hänelle tämä oli jo ties kuinka mones kerta. Siinä sitten vilkuttelin oppilaille ja muistutin seuraamaan ohjaajaa sekä aina tarkasti kuuntelemaan häntä. Huh, huh. Ravintolaa kohti kävellessämme ääneen suomikollegan kanssa pohdimme, että kyllä meidän täytyy käydä välillä tarkistamassa, jotta kaikki ovat tallella, kun nehän on vasta ykkösluokkalaisia. Hyvin äkkiä saimme kehoituksen koulun kokeneemmilta opettajilta, että rauhassa nyt vain, lapsilla on kaikki hyvin, ohjaajat ovat loistavia ja soittavat, jos on jotain ongelmia. Vaikeaa oli aluksi uskoa, että näinkö tämä todella menee sillä..."Mutta kun suomalainen opettaja on aina ensisijaisessa vastuussa omista oppilaistaan!"

Ja niinhän se meni! Kaikki meni hyvin. Opettajat johdettiin ravintolaan aamupalalle ja myöhemmin tarjoiltiin vielä lounaskin. Lähes kaksimetriset ohjaajat (päättelimme koripallojoukkeen tulleen ohjaamaan meidän koulun oppilaita) huolehtivat, liikuttivat, ruokkivat ja leikittivät lapsia aamusta puoli kolmeen asti. Sovittuun aikaan hikinen, iloinen ja kaikkensa antanut porukka palautettiin minulle. Bussi löysi takaisin koululle ja kaikki olivat niin väsyneitä päivän liikkumisesta helteessä, että viimeinen tunti kului mr. Beanin seurassa. Ja niin muuten. Vain kerran ohjaaja soitti. Yksi kaveri ei ollut ehtinyt vessaan, ja tarvittiin varahousuja. Ohjaaja oli hänelle tarjonnut liikuntapaikan varahousuja, mutta kaveri ei halunnut muuta kuin omat housut ja pyysi minua soittamaan äidille, toisiko hän uudet housut. Ilmoitin lapselle, että äiti on aivan toisella puolen kaupunkia, puolentoista tunnin ajomatkan päässä, joten ei äiti nyt kyllä tuo housuja. Kysyin, kelpaako hänelle ohjaajan ehdottamat paikan extrahousut vai onko hän koko päivän märissä housuissa. Kyllä hänelle kelpasi paikan extrahousut ;) .