My eko

Syksyn tuulen voi Jerusalemissa tuntea jo ilmassa. Päivän kävelylenkin jaksaa aloittaa jo ennen pimeää, ilman että pelkää nestevajauksen iskevän. Normaali lenkkimme vie Vanhan kaupungin läheltä Teddy Parkin ja Sultans Poolin kautta kohti vanhaa juna-asemaa. Kissat pyörivät isoissa roskalaatikoissa metsästys mielessä. Yhtäkkiä kissojen hyörinä keskeytyy ja useampi hyppää maahan ja katselee ihmetellen vaikeroivaa lajitoveriaan. Ääntä ei juuri kuulu, mutta hätä on suuri. Nuori kissa on työntänyt päänsä maassa lojuvan muovipurkin sisään. Pyristelyistä huolmatta purkki ei irtoa päästä. Pienessä purkissa happii loppuu nopeasti.

Viime blogissa hehkutimme Yom Kippurin, tuon 24 tunnin täydellisen kaiken seisahtumisen vaikutusta ympäristöön. Israelissa ympäristövaikutusta on myös joka viikkoisella sapatin vietolla. Maa rauhoittuu melkoisesti viettämään tätä tuhansia vuosia vanhaa pyhäpäivän perinnettä. Liikenne ja siten erilaiset päästöt vähenevät varmasti 80%, vaikka Yom Kippurin kaltaiseen totaaliseen ajattomuuteen ei aivan ylletäkään. Mutta ihan huono keksintö tuo pyhän viettäminen, tai oikeastaan sen määräminen ei Jumalalta meille ihmisille ole, eikä sen vaikutus ole mitätön ympäristönkään kannalta. Kannattaisiko postmodernissa Euroopassa pikkaisen palata takaisin kristillisen kulttuurin arvoihin, pyhän pitämiseen ihan vaikka ympäristönkin nimissä?

Jos pyhäpäivän vietto onkin kärsinyt inflaation, niin monella tavalla Eurooppa ja erityisesti Suomi on maailman mittakaavassa edelläkävijä luonnon arvojen vaalimessa ja ympäristöstä huolehtimisessa. Siellä kaukana Pohjan perukoilla voi fokus erilaisissa vastakkainasetteluissa hukata sen yhteisen välittämisen, yhteisöllisyyden arvopohjan, joka tekee suomalaisen arjesta ehkä maailman parasta. Kovaääninen kiistely ilmastonmuutoksen vaikutusten arvioinnista ja siihen liittyvistä ehkäsevistä toimista hukkaa alleen sen tosiasian, että lähes jokainen normi (heh perus-sana on vähän kärsinyt inflaatiota...) suomalainen on hyvin ympäristötietoinen ja siitä huolta kantava. Jokainen suomalainen puolue haluaa harjoittaa maailmanmittakaavassa vastuullista ympäristöpolitiikkaa. Suomi voi ylpeillä monilla ympäristön vastuullisen käytön esimerkeillä. Suomalaisen maatalouden tuotanto on ihan oikeasti puhdasta ja myös kotieläin ja karjatalous voi esitellä itseään ekologisesti kestävällä perustalla. Ruoka maistuu "aidolta", toisin kuin monesti täällä nykyisessä asuinympäristössä, kun erilaiset tuholaisaineet maustavat kasviksia ja tuotantoeläinten kautta ihmisetkin saavat lääkkeitä enemmän kuin tarpeeksi.

Suomalainen luonto, kaupunkien ja kylien rauhallisuus ja kaikkialla silmiinpistävä siisteys ovat niitä asioita jotka jaksavat ihastuttaa aina kotimaahan paletessa. Tällä Lähi-idässä olemme saanet viettää useampia vuosia. Vaikka työ on mielenkiintoista ja kukkulat sekä kaupungit huokuvat ihmiskunnan yhteistä historiaa, niin välinpitämättömyys yhteisestä elinympäristöstä on hyvin surullista. Istanbulissa saasteet eivät vain tukkineet hengistysteitä, vaan täyttivät myös makunystyrät. Melu ja savusumu tekivät keski-ikäisistä ihmisistä jo vanhuksen näköisiä. Israel taas on maailman johtavia teknologiavaltioita, kierrättää vedestään 80%, mutta muu jätteiden lajittelu, kierrätys ja asenteet ovat vielä vuosia Pohjolaa jäljessä. Palestiinan puolella tilanne on paljon tätä surkeampi. Roska-astioita on katujen varsilla, mutta kun asenteet eivät ole muuttuneet kehityksen mukana, niin astiat saattavat seisoa tyhjinä. Tienvierustat ovat se tunnetuin kaatopaikka. Muoviroskaa lojuu ympäriinsä, kaduilla, kävelyteillä, puiden alla ja yleisillä piha-alueilla. Palestiinalaiset kodit ovat siistejä ja hyvin varusteltuja, mutta huolenpito ei yllä yhteisölliseksi. Olen kuullut monien syyttävän tilanteesta Israelia, mutta se selitys ontuu kyllä pahasti. Vierailemme pakestiinalaisalueiden kouluissa viikottain ja aamuisin koulujen piha-alueet ovat siistejä. Välitunnit ja viimeistään lounastauko muuttaa viihtyisän kouluympäristön roska-alueeksi. Pihoissa on useita roska-astioita, mutta karkkipaperit, juomatölkit, erilaiset muoviset eväspussit eivät löydä tietään näihin astioihin. Suomalaisen opettajan silmään tämä pistää rankasti. Jos toimisin rehtorina, kanttiini olisi kiinni niin kauan kuin opitaan piha pitämään siistinä. Kouluilla on toki erilaisia ympäristömanuaaleja, mutta kuten monet kansainväliset hankkeet, ne toimivat hyvin paperilla.

Olemme rakentamassa muutamassa palestiinalaiskoulussa Leadership-ohjelmaa, jossa yksi kokonaisuus koostuu ympäristötietoisuuden lisäämisestä. Kouluissa innostuneet sosiaalityöntekijät ja ohjelmaan valitut opettajat kouluttavat meidän kanssamme aivan mahtavia nuoria. Näissä nuorissa on tulevaisuus ja muutos. Saamme ylpeinä jakaa vinkkejä ja malleja suomalaisesta opetusosaamisesta. Suomessa kouluilla on ollut suuri rooli terveyden ja ympäristötietoisuuden vahvistamisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapsille tulee antaa lapsen kokoinen rooli ja vastuu, mutta koulun kautta monet tavat muuttuvat myös perheissä. Yritämme täällä työssämme rohkaista kouluja toimimaan esimerkkeinä ympärivöivälle yhteisölle. Nämä palestiinalaisnuoret haastavat monia sukupolvia vakiintuneita käytäntöjä. He kykenevät tarkastelemaan asioita kriittisemmin, asia joka ei ole ollenkaan itsestään selvää arabiyhteisöissä. Vastuullisuuden tulee yltää omaa itseä ja perhettä laajemmalle. Betlehemin koulun Leadership-nuoret jalostivat ajatusta jo teoiksi. He järjestivät myyjäiset ja lahjoittivat summan Beit Jalan vanhainkodille. Myös alueen kuvernööri kutsui Leadership-oppilaat tapaamiseen, jossa nämä saivat esittää kysymyksiä hallinnon toiminnasta. Nuorten puheissa nousee esiin ympäristön merkitys. He haluavat vaikuttaa asenteisiin niin, että ympäristön tila alueella muuttuu. Iso askel on jo se, jos käytössä olevat roskikset tulisivat tehokkaasti siihen käyttöön mihin ne on tarkoitettu. Aloitetaan koulujen pihoista mallia näyttäen. Pienin askelin tehdään suurta muutosta.

Beit Jalan 103-vuotias rouva jakoi "meille" nuorille elämänohjeita.

Niin sen nuoren kissan kohtalo. Sorteissa, t-paidalla ja paljain käsin ei ihan hirveästi viitsi mennä ottamaan roskissa dyykkaavaa villikissaa syliin. Kissa oli kuitenkin niin hädissään, että antoi minun
kävellä viereen. Oikealla jalalla painoin muovipurkin sisällä olevan kissan pään rauhallisesti mutta lujasti seinää vasten. Yhteistyö sujui hyvin, sillä kuin käskystä kissa lakoi kiskoa päätään irti muovipurkin sisältä lajitoverien seuratessa hämmentyneinä ympärillä. Vihdoin purkki irtosi ja muutaman juoksuaskeleen jälkeen nuori kissa vilkaisi minuun ja hävisi muun porukan mukana vapauteen. Fiilis oli itsellä aika korkealla, mutta samalla kypsyminen muoviroskaa kohtaan nousi entisestään. Mites siellä isossa kirjassa sanottiinkaan... ihmisen osa olisi viljellä ja varjella luomakuntaa. Pikkasen olisi tässäkin petraamista....