iso ikävä

Nonni! Pikkuisen taustaa tälle avautumiselle. Ukko on Suomessa. Yksinään sitä ehtii viikonlopun aikana miettimään asioita eteen ja taakse. Taustalla myös järkyttävä ikävä omia mukuloita (aikuisia ne jo on, mutta kuitenkin). Kirsikkana kakun päälle oikein kunnollinen joku naisten hömppävideo Netflixistä, niin johan on alusta valmis tälle kirjoitukselle. Noh! Tuleepahan taltioitua nämäkin tunnelmat ikiajoiksi, siksihän kait tämäkin blogi on olemassa. Kuvat, tekstit, muistot, ajatukset tallessa jossain pilvessä. (Tälläkään kertaa kuvilla ei välttämättä ole mitään tekemistä itse tekstin kanssa...sådant är livet)

Vuosi tuli täyteen toissapäivänä näissä maisemissa. Koko vuosi on mennyt pikakelauksena, mielettömän nopeasti. Viime viikolla minulta kysyttiin, mikä on ollut yllätyksellisintä tässä vuodessa. Pää sauhuten mietin koko vuotta ja yritin keksiä, mikä olisi ollut sellaista, jota en odottanut. Jostain syystä en ole kokenut suuria kulttuurishokkeja. Tottahan toki juutalaisuuden ja islamin tuntemus on täällä syventynyt. Arabikristittyjen voimakkaan kristityn identiteentin ymmärtää vasta asuessaan täällä. Uskonto on joka paikassa mukana ja kaiken taustalla. Vastaan tulee päivittäin asioita, joita ei pohjoismaalaisena ymmärrä, mutta niihinkin osasi varautua etukäteen.

Viime viikolla saimme vieraiksemme Ylöjärven srk/lukion edustuksen. Saimme olla mukana käynnistämässä heidän ja Mi'ilyan lukion yhteistyötä. Ensin tutustutimme suomalaisia paikalliseen kulttuuriin ja maisemiin ja pari päivää olimme arabikristittyjen kotien ja Notre Damen lukion hemmoteltavina. Upeaa oli olla todistamassa uusien yhteyksien syntymistä ja ystävyyttä. Myöhemmin on toiveena saada nuoria lukiolaisia Suomesta tänne ja paikallisia lukiolaisia täältä Suomeen.

Yllättävää ei ollut sekään, miten täällä kaikki vaatii aikaa. Isossa roolissa suhteiden luomisessa on aika. Jutellaan, kuunnellaan, jutellaan, kuunnellaan jälleen, juodaan kahvia, kyläillään, puhutaan suurimmaksi osaksi asian vierestä ja taas uudestaan puhutaan kaikesta muusta kuin itse asiasta. Kun sitten pikku hiljaa saat sen toisen luottamuksen, sitten käydään asian ytimeen ja silloin kaikki luonnistuu kuin itsestään. Sen jälkeen tehdään asioita porukalla, ja tällainen lähetystyöntekijäkin kuulee paljon asioita, joita ei sanota ääneen ennen kuin on luottamus syntynyt. Ne on niitä asioita, joista ei kerro media tai joita ei voi sanoa ääneen ihan joka paikassa. 

Mutta sitten se suurin yllätys. Olimme jo pari kertaa käyneet yhteistyökouluissamme palestiinalaisalueilla. Olimme kertoneet, keitä olemme, mitä olemme tulleet tekemään, ja tietysti, että olemme suomalaisia opettajia (sitä kuvittelee, että "suomalainen  opettaja" on sellainen taikasana kaikkien Pisa-tulosten jälkeen maailmalla). Kuuntelimme mielenkiinnolla paikallisten esitelmää heidän koulujensa monipuolisesta toiminnastaan ja ammattiosaamisestaan. 

Ajellessamme takaisin keskuksellemme Jerusalemissa, täällä jo pitkään työskennellyt työkaverimme alkoi hieman avata paikallista mentaliteettia. Hän aloitti sanoilla: "Kirsi ja Marko, se on hienoa, miten te olette oikeasti kiinnostuneita ihmisistä, joiden kanssa työskentelette. Nämä täällä kyllä nopeasti huomaavat, onko toinen heistä aidosti kiinnostunut vai ei. Mutta yhden neuvon haluan teille antaa. Teidän pitää kertoa, mitä kaikkea te olette tehneet, missä olette ammattilaisia." HÄH! Eikö siis riitäkään, että kertoo olevansa opettaja?! 

Niin siinä sitten kävi. Oli pakko opetella kehumaan itseänsä. Ja kuten kaikki tiedämme, sehän on suomalaiselle keski-ikäiselle tooooosi helppoa. Minkähän ihmeen takia se onkin niin vaikeaa? Mikä meissä suomalaisissa on vikana, kun ei itsensä kehuminen tunnu luontevalta? Ei tarvitse kuin vain kurkistaa rakkaan naapurin puoleen, niin johan siellä osataan brändätä tuote kuin tuote henkkamaukasta ikealaiseen, musiikista puhumattakaan (Kent!). 

Vainojen uhrien muistopäivänä 27.1. kävimme Yad Vashemissa, Vainojen museossa. 

Täällä (ja Istanbulissakin jo) ihmettelen sitä itseluottamuksen määrää, jolla lapset astuvat esiintymislavalle koulun kaikissa juhlissa. Viime viikonloppuna saimme palestiinalaiskodissa äiti-tytär kansantanssiesityksen. Samainen 10-vuotias tyttö laulaa luritteli meille oppimiansa joululauluja englanniksi, minkä jälkeen äidin ylityssanat tyttärestä ja isän ylpeä hymy täyttyivät koko huoneen, tytär hukutettiin suudelmiin ja silittelyihin. Samoin muistan Ruotsissa asuessamme, vaikka juniorijoukkueen kiekkopeli oli mennytkin aivan penkin alle, jaksoi valmentaja taputella jokaista pikkumiestä päälaelle sanoessaan "bra kämpat". 

Arabikristittyjen kodeissa vieraanvaraisuus on lievästi sanottuna yltäkylläistä!

Kyllä se niin vain on, että kehua ja kannustaa meidän pitää. Hyvä on oppia kehumaan ja kannustamaan itseään. Kun tykkää itsestään, on helppo kehua muitakin. Ei se ole itseltä pois, kun toinen onnistuu. Paljon mukavammalta tuntuu elämä, kun ei tarvi kadehtia sitä naapuria. Tunne siitä, että olen hyvä, ihan mukavakin, just tällaisena mainio nostaa kummasti omanarvontuntoa. Ja pahitteeksi ei taatusti ole, että sen saa kuulla säännöllisesti. 

Täällä mantelipuut kukkivat ensimmäisenä kevään kynnyksellä.

Koska tiedän, että ukkoni ja lapseni sekä vävypoikani lukevat tätä päivitystä Suomessa, ja meikäläisellä on tajuton ikävä teitä, niin haluan nyt koko maailman tietävän, kuinka ylpeä olen teistä!!!! Isältänne olette perineet tuon hullumaisen rohkeuden, jolla valloitatte maailmaa. Uskallatte jo nyt tehdä juuri niitä asioita, jotka ovat intohimonne. Hienosti selviätte teidän aikuisessa elämässänne itsenäisesti (kiva, että välillä tarvitsette meidän apua. On meistäkin vielä jotain hyötyä...) Suurinta ja merkityksellisintä itselleni on se, että olette kaikki niin rehellisiä ja oikeudentajuisia ja tiedätte, että Taivaan Isän kämmenellä on parasta. Uskallatte tehdä omia, teidän elämän päätöksiä, ei niitä, joita muut ihmiset olettavat teidän tekevän. Muistakaa kuitenkin, että kaikkea hyvää kannattaa jakaa runsain mitoin eteen päin, se tulee moninkertaisena takaisin! 

Lapseni, pieneni, punaposkimarjani, 

syliini nukahdit linnunpoikani.

Mitä kertoisin sinulle elämästä?

Miten varustaisin tulevaisuuteen?

Antaisinko neuvoja, varottaisinko vaaroista?

Vain yhtä pyydän sinulle lapseni:

lennä kauemmas

lennä korkeammalle

lennä rohkeammin.

Älä anna minun rajoitusteni rajoittaa sinua,

 Älä anna minun ahtauteni ahdistaa sinua.

Sinut on luotu etsimään, erehtymään, valloittamaan maailmaa. 

Matkalle, johon lähdet, minä en voi sinua seurata.

 Vain rukouksissani voin saatella sinut elämään. 

Lähde lentoon pieneni.

Jumala sinua siunatkoon, lapseni.

-Anja Porio-

Täällä vielä joulu näkyy monessa paikassa. Tässä Beit Jalan tyyliä.