koiranelämää

"End of the era". Ajatus nousi vahvasti mieleen torstai-iltana, kun vietimme etänä täältä Israelista käsin Venlan viimeiset tunnit ja saattamisen "Pörstin" multiin. Vallu ja Venla, Venla ja Vallu. Kuinka moneen kertaan olen nuo nimet lausunut. Kuinka monella äänenpainolla ja kuinka monenlaisessa mielentilassa. Monien vuosien aikana sitä ei osannut ajatella, että ne putoaisivat pois, nimi kerrallaan.

Elämä täyttyi Luvialla kaikenlaisesta hyörinästä. Kunnosteltiin vanhaa maalaistaloa, tehtiin liukumäkiä, pulkkamäkiä, oli lampaita ja kaneja. Päättäväinen esikoisemme Annamaija oli puhunut koiran hankinnasta jo pitkään. Äidin allergian huomioiden, hän etsi koirarodun, jolle voisi rakentaa tilat maalaistalon pihapiiriin. Sopiva ja ihan paras kenneli löytyi Alajärveltä. Musikaalin kenneliin menimme katsomaan uutta pentuetta. Omistaja Aino Kanervikkoaho-Kataja oli katsonut meille valmiiksi pulskan, jämäkän ja rauhallisen pennun. Pieni uros, Musikaalin Giuseppe Verdi, lähti mukaamme Luvialle ja sai kutsumanimen Vallu. Pienestä pallerosta kasvoi nuori näyttävä uros, jota Annamaija uskollisesti lenkkeilytti ja hoivasi. Vallusta tuli luotettava, koko perheen koira, mutta samalla erittäin vahvan itsetunnon omaava ja omapäinen. Omassa pihassa pysyminen oli toiveajattelua ja yhteiset metsätyöreissut päättyivät rankkurikyytiin. "Serkku-Nöffi" Pontuksen kanssa opittiin koirien tavoille, mutta edes Korvenrannan pihapiirin lähistöllä liikkuneet sudet ja Pontuksen opit eivät saaneet Vallua pysymään aloillaan. Nuori uros jahtasi Kullaan ja Lavian saloilla peuroja koko pitkän talvipäivän, saapuen illan hämärtyessä muina koirina takaisin. Vallua ei saanut lannistettua, siihen se oli liian viisas. Tosin sama viisaus sai Vallun käyttäytymään uskomattoman taitavasti nuoren Annamaijan ohjaamana koiranäyttelyjen kehässä. Annamaija jaksoi huoltaa ja opettaa Vallulle näyttelyissä toimimista. Mieleeni on jäänyt, kuinka eräällä paikkakunnalla Annamaijan viedessä Vallun kehään, tuomari totesi: "Tuo parivaljakko on tullut voittamaan kaiken, mitä voitettavissa on". Vallusta varttui komea muotovaliouros.

Tyttäremme Elina sai tahtonsa läpi ja Vallun kaveriksi haettiin pari vuoden päästä samasta tutusta kennelistä suloinen tyttö, Musikaalin Jennifer Lopez, joka sai kutsumanimekseen Venla. Aluksi Venla jännitti Vallua, mutta pian rauhallinen Vallu alkoi kasvattaa uutta tulokasta. Venla oppi pitäytymään Vallun suojissa, josta oli turvallista äksyillä vieraille koirille. Mutta vain koirille, sillä ihmisiä Venla rakasti, pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja, kaikkien luokse Venla juoksi silmät hymytirrissä ja samantien maahan romahtaen. Tassu ylös osoituksena, mistä olisi hyvä kohta rapsuttaa. Taputtelujen ja rapsuttelujen jälkeen pari tuhahduksen omaista aivastusta ja muutama juoksuympyrä ihmisten ympärillä. Ja taas uusi romahdus selälleen ja tassu ylös.

 Kaikki olivat iloisesti tervetulleita meidän pihapiiriin. Rapsutuksia enemmän Venlaa kiinnosti vain ruoka. Se oli sen todellinen intohimo: Jos Vallu ei jaksanut syödä kaikkea omasta kipostaan, Venla ei saanut mielenrauhaa ennen kuin pääsi hivuttautumaan salaa kipolle tai Vallu jaksoi syödä kipponsa tyhjäksi. Välillä tämä kissa- ja hiirileikki kesti yön yli aamuun. Vallun poistuessa lenkille väsyneenä kipon yöllisen vahtimisen jälkeen, Venla näki tilaisuutensa tulleen; muutama nopea hotkaisu, kakomista ja kaverinkin eväät olivat maiskuteltu.

Venlan hyvä ruokahalu erehdytti meitä tiukentamaan dieettiä eräänä joulunaluksena, kun Venlan vyötärynympärys alkoi kasvaa. Lopulta pääsimme jyvälle, mistä oli kysymys. Joulua ennen eläinlääkäri ilmoitti, että pentuja on tulossa noin viikon päästä ja niitä on ainakin yhdeksän. Uudenvuoden yönä syntyi yksitoista pentua, suloisia pieniä nyyttejä, joista kasvoi muutamassa viikossa vilkkaita karvapalloja. Venla keskittyi erinomaisesti pentujen hoitamiseen ja kaikki yksitoista säilyivät hengissä. Suuret kattilat kiehauttivat pennuille valtavia ruoka-annoksia ennen töiden alkua. Ne kasvoivat liian nopeasti ja viimeisen pennun lähtiessä uuteen kotiin me kaikki itkimme. Kokemus oli ollut rasittava, mutta samalla niin unohtumattoman suloinen.

Vallu ja Venla seurasivat meitä muuttaessamme Ruotsiin. Siellä heillä oli oma pieni aitaus ja Pentti. Seppäsen Pentti oli suurisydäminen koirien ystävä, jolla oli aina herkkupaloja Vallulle ja Venlalle. Tiesimme Pentin ja Rauhan olevan tulossa, kun koirat alkoivat ulvoa jo puoli kilometriä ennen kuin auto saapui pihaan. Sama oivaltaminen tapahtui vuosia myöhemmin Luvialla, kun puutavarakauppias Heikki Ahven, innostuimopon kanssa tuomaan herkkupaloja Vallulle ja Venlalle. Kaverukset kuulivat varmaan jo sen, kun Heikki käynnisti moponsa Luotsipojan pihassa, siitä alkoi viiden minuutin odotus ja ulvonta.

Finspångin lenkkipolut tulivat tutuksi, välillä Vallu tutustui seutuun omin päin. Onneksi ei tullut suurempia ongelmia, sillä Vallu ja Venla olivat vähän kuin laittomia maahanmuuttajia. Ruotsiin vaaditut rokotusaikataulut olivat nimttäin myöhässä, jotta olisi saanut virallisen maahantuloluvan. No ehkä rikos on jo vanhentunut... Laivamatkat olivat Vallun ja Venlan kanssa mielenkiintoisia, Vallun edessä syntyi tilaa vaikka ahtaammalla hyttikäytävällä, ja nuorella Venlalla tuli hätä siellä... kun tuli hätä.

Miten rakkaiksi perheenjäseniksi koirat voivatkaan kasvaa. Johannes kävi aina jäkisharkoista tai muulta kotiin tullessaan morjestamassa Vallua ja Venlaa. Matias sanoi, ettei muista elämää ilman koiria. Ne olivat meille kaikille erittäin tärkeitä. Niiden kanssa lenkkeiltiin, leikittiin, painittiin, grillattiin... Jokainen meillä grillaamassa ollut muistaa varmasti rakkaiden malamuuttiemme läsnäolon. Nuotion sytyttämisestä lähtien Venla muistutteli aitauksesta; ouoaaaa ouaaaaa ouaaaa ooo (suomennettuna: Älkääääää uuunnooohhhttaaaaako miiiiinuuaaaaa) ja Vallu vahvisti viestin: "Hrhoah" ("mäkin voisin maistaa"). Luonnonläheinen kasvuymäristö piti koiramme terveinä, mitä nyt uimisesta pitänyt Vallu hankki paksun turkkinsa vaivaksi pari "hotspot"-ihottumaa. 

Harmaita hiuksia, tai minun tapauksessani harmaita partakarvoja Vallu ja Venla tuottivat omilla lenkeillään. Vallu oli taitava haistamaan tilanteen, jossa pääsi livahtamaan karkuteille ja Venla seurasi perässä, niin kauan kuin jaksoi. Muutaman yönkin kaverukset viettivät karkuteillä. Tai eivät ne ihan kadoksissa olleet. Erään kerran olivat ilahduttaneet Luvian vanhusten palvelutalojen asukkaita. Siltä reissulta saapuivat kotiin lepäämään vatsa täynnä herkkupaloja. Toisella kertaa Vallu ja Venla olivat treenauttaneet kesäleiriä pitäneitä Ässien junioreita, kunhan joukkue oli uskaltautunut ensiksi ulos majoituksesta "susien vartioidessa ulko-ovella". Eräs öinen karkumatka päättyi iloiseen kohtaamiseen, kun Annamaija oli menossa pyörällä luokan kanssa Laitakariin viettämään peruskoulun viimeistä koulupäivää ja kaveruksemme olivat hymyillen kieli pitkällä tulossa jostain ja menossa jonnekin. Ehkä Vallu ja Venla opettivat meille kaikille, että elämää pitää elää tässä ja nyt, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti. 

Vallu väsähti ja nukkui pois myöhään syksyllä 2015, viimeisenä oman pentueensa jäsenenä. Allekirjoittaneelle (Marko) se oli kova paikka, menetin paremman ja tärkeämmän ystävän kuin olin osannut ymmärtää. 

Venla jaksoi reippaasti jatkaa iloista hännänheilutteluaan, romahtamistaaan selälleen ja ennen kaikkea herkkupalojen metsästämistä. Venlan sopetumista auttoivat Annamaijan ja Eeron omat virkeät malamuutit Inna ja Noel, jotka vierailivat usein Luvialla. Venla oli hyväksynyt heidät vähitellen perheenjäseniksi, tosin Vallu oli joutunut eläkepäivillään toimimaan "mentorina" sulkemalla suullaan liikaa äksyilevän Venlan kuonoa. 

Aika ei kuitenkaan pysähdy paikalleen, vaikka sitä välillä kuinka toivoisimme. 

Lapset suuntaavaat maailmalle ja myös meille vanhuksille tuli eteen mielenkiintoinen työtehtävä ulkomailla. Pitkän harkinnan jälkeen myimme rakkaan Luvian kotimme. Venla sai sananmukaisesti taivaan lahjana parhaimman mahdollisen vanhainkotipaikan maaseudulta Ulvilasta veljenpoikani Villen ja hänen vaimonsa Mariannen kodista. Siellä Venla koki vielä uuden kevään. Oli Minni-kissaa ihmeteltävänä, vilkasta Tiuhti-koiraa koulutettavana ja paljon romahtamisia Villen ja Mariannen rapsutuksen edessä. Hyvää hoivanpitoa täydensi veljentyttäreni Vilma-Leena, joka rakastaa kaikkia eläimiä, erityisesti Venlaa, koska tämä pysyi paikallaan paijattavana ja rapsutettavana. Viime keskiviikkona Venla lopulta väsähti, neljä päivää ennen 13-vuotissynttäreitä. Venlaa pääsivät saattelemaan Villen ja Mariannen lisäksi Elina, Johannes ja Matias. Viestien ja puhelimien välityksellä kyyneleitä valutettiin Kuusamossa, Ruotsissa ja täällä Israelissa. Eräs aikakausi päättyi lopullisesti, mutta hienot muistot jäävät. 

Vallu ja Venla, 21.5.2003- 1.8.2018 ("Men älskling vi ska alla en gång dö", Kent)