Palvelua, palvelua ja palvelua

Turkki on palvelun yhteiskunta. Mikäli sinulla on rahaa, sinun ei tarvitse tehdä itse mitään. Me, joilla sitä rahaa on vähemmän, pääsemme myös nauttimaan palveluiden runsaudesta, koska osa palveluista on ilmaista ja osa hyvin halpaa. Asunnon vuokraan kuuluu roskien vientipalvelu, itse ei tarvitse kuin jättää roskat kerrostalon käytävään. Ravintoloissa ja kahviloissa asiakasta palvellaan pöytään. Tarjottimia ei kuulu asiakkaan kanniskella, ei ennen eikä jälkeen ruokailun. Puistoissa hattaratkin toimitetaan picnikkiä viettäville perheille. Edes pikaruokaketjuissa ei tarvitse siivota jälkiään pöydästä. Se ei ole edes suotavaa, sillä palvelu työllistää ihmisiä ja itsepalvelu tarkoittaisi näiden ihmisten työn tyhjäksi tekemistä.

Suomalaisena, kyllä minä ittekkin- tai ei tartte auttaa- tyyppinä meidän on monesti vaikea ottaa vastaan palvelua. Olo tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta. Kotikaduillamme törmää kenkien plankkaajiin. Olen käyttänyt kyseistä lähes ilmaista palvelua muutaman kerran. Viimeiset kerrat olen käynyt saman miehen tuolilla istumassa. Yhteistä kieltä on niukasti, mutta pyrkimys ymmärtämiseen on kova. Ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti etukäteen hinnaksi viisi liiraa, eli vajaa kaksi euroa. Toimenpide kesti lähes puoli tuntia, jonka aikana utelimme molemmin puolin toistemme elämästä pääasioita. Keskustelun aikana hän tilasi minulle kaksi lasia teetä ja paikalle saapuneelle vaimolleni myös lasillisen teetä. Jutustelun aikana kävi selväksi, että perheessä on kymmenen lasta, joita hän elättää. Kengät tulivat loistavaan kuntoon. Halusin maksaa kymmenen liiraa loistavasta ja huolella tehdystä työstä sekä teen tarjoilusta. Mies ei suostunut, ei millään. Viisi liiraa oli sovittu, ja tee kuului vain hyvään palveluun. Hieno mies, ylpeä ammatistaan ja halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ulkomaalaiselle. Hän sai meistä vakiasiakkaat.