Onko vielä pitkä matka jonnekin?

Pöly on laskeutunut Istanbuliin saapumisemme jälkeen. Monenlaista tohinaa on ollut ensimmäisinä kuukausina, aika on rientänyt ja pienten kertomusten jakaminen on viivästynyt marraskuun harmauteen saakka. Kaikkea ihmeellistä on tullut vastaan. Poimimme tähän ensimmäiseen kertomukseen sen täällä asumisen jokapäiväisen todellisuuden ytimen; onko vielä pitkä matka jonnekin?

Istanbul on arviolta 17 miljoonan ihmisen koti. Uusia ihmisiä saapuu yli tuhannen hengen päivävauhdilla. Kotimme ikkunasta näkyvät rakenteilla olevien kauppakeskusten ja toimitilojen pilvenpiirtäjät. Liikennejärjestelyt eivät pysy millään kaupungin kasvamisen mukana. Metrolinjoja rakennetaan imemään osa tungoksesta maan alle, mutta samalla rakennustyöt maanpäällisten asemien kohdalla aiheuttavat järkyttäviä pullonkauloja jo muutenkin ruuhkaisille väylille.

Ensimmäisiä asioita, joissa saimme arvokkaita neuvoja paikallisilta, kokeneimmilta suomalaisilta oli, että yksi asia yhteen päivään. Aluksi se tuntui kovin hämmentävältä, kyllähän sitä suomalainen runttaa hoidettavia juttuja läpi urakalla ja tehokkaasti. Karu totuus on paljastunut moneen kertaan, joskus kunnolla kantapään kautta. Jos lähdetään kävelymatkaa pidemmälle, ei voi etukäteen tietää kauanko matka kestää, sen tietää, että se kestää. Olemme yrittäneet oikaista joissain tilanteissa, jos on näyttänyt, ettei meille ole siinä tietyssä bussissa tilaa tai se väylä on ihan tukossa tai sitä bussia ei kuulu. Yleensä on tullut hypättyä ojasta allikkoon. Eräänä lauantaina päätimme käydä rentoutumassa uudessa ja upeassa Akasya-kauppakeskuksessa. Menomatka sujui normaalisti, mutta paluu illalla oli erilainen kokemus. Moottoritien vieressä, risteävän valtaväylän sillan alla oli pysäkki, josta piti hypätä bussin kyytiin. Pysäkki oli aivan täynnä väkeä, satoja ihmisiä tunkemassa toisten eteen, jotta näkisivät oman linjansa numeron saapuvien bussien, taksien ja dolmusten sekamelskassa. Tilannetta ei voi oikein kuvailla. Tuli mieleen, että suomalainen poliisi saisi paikanpäällä hermoromahduksen kahdessa minuutissa. Meidänkin hartaasti odottamamme bussi 14DK pääsi jossain välissä ohitsemme. Päätimme hypätä paikalle osuuneeseen 11US bussiin muistellen sen reitin sivuavan kotiamme..... Tajusimme auton tungoksessa, että bussin seuraava pysäkki onkin kauimmaisen sillan vieressä sijaitsevassa kaupunginosassa, lähes 15 kilometrin päässä. Seisoimme bussissa, joka mateli moottoritien ruuhkassa tasaisen varmasti kauemmas kodistamme. Rentouttavaksi tarkoitettu lauantaipäivä sai vähän toisen tunnelman. Lopulta, hyvin myöhään, yliväsyneet matkamiehet eivät voineet kuin vain nauraa tilanteelle.

Olemme nyt istanbulilaisia, olemme usein matkalla, menossa tai tulossa, liikennevaloissa, ruuhkabusseissa, lautoilla yli Bosporin, täysissä metrovaunuissa tai kaahavissa ja puikkelehtivissa keltaisissa takseissa, miljoonien muiden kaupungin asukkaiden lailla.

Tänään olimme satojen tuhansien istanbulilaisten mukana Bosporin ylittävällä sillalla. Kerran vuodessa tuo valtava riippusilta on suljettu autoliikenteeltä, kun Istanbul maratonin lähtöpaikka on sillan Aasian puoleisessa päässä. Kymmenien tuhansien kilpailijoiden lisäksi tavalliset kaupunkilaiset ottivat ilon irti sillan ylittämisen riemusta. Ihmisiä käveli, pomppi, rullalautaili, tanssi ja juoksi, kuvaten samalla itseään Bosporin päällä. Toisin kuin maratoonareilla, päämäärällä tai matkan pituudella ei ollut väliä. Paahdettujen kastanjoiden ja simittien tuoksun keskellä riemuittiin vain erilaisesta päivästä, kukaan ei ollut myöhässä tai kireällä tunnelmalla, kaikki olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan.