Kotona on ihmisen hyvä olla

Meidän koti on fyysisesti vaihtanut muotoaan runsaan 23 avioliittovuoden aikana kymmenkunta kertaa. Koteja on siis ollut monta. On asuttu maalla ja kaupungissa, Suomessa ja Ruotsissa, muutettu opiskelun/työn vuoksi, joskus tulipalon alta väliaikaiseen kotiin. Luulisi, että harjoitus tekee mestarin, mutta niin se ole muuttamisessa. Aina se on yhtä vaivalloista, ja vaivaa ei yhtään vähennä se, että matkan varrella tavaramäärä kasvaa valtavasti. Parina kertana ei ole kuitenkaan mukana tarvinnut raahata koko omaisuutta, vaan olemme päässeet valmiiseen kotiin. Niin oli Ruotsiin muuttaessamme ja tullessamme tänne Istanbuliin.

Miljoonakaupunkiin muuttaessamme saimme majoittua puoleksitoista kuukaudeksi kauniiseen ja kodikkaaseen asuntoon. Oli hyvä totutella uuteen maahan ja kulttuuriin, kun ei tarvinnut ensimmäiseksi miettiä, mitä tarvitsee selvitäkseen arjessa.

Kotiamme ympäröi kauniit ja runsaat istutukset ja vesialtaat. Muutaman kymmenen metrin päässä oli Siten oma pikkuinen kauppa. Jos ei aina jaksanut lähteä itse hakemaan leipää (tai ihan mitä vaan), sai puhelimella tilata sen kotiovelle. Elo- ja syyskuun lämpöisinä päivinä pystyi vilvoittelemaan altaalla. Leppeän vilpoisesta illasta voi nauttia parvekkeella ja samalla vaikkapa seurata jännityksellä naapuritalon neljännen kerroksen parvekkeen ikkunalaudalla keikkuvaa koiraa.

Syyskuun lopussa oli aika löytää oma koti.  Ystävien hyvällä avulla löysimme etsintöjen jälkeen meidän kolmikolle sopivan kokoisen asunnon. Uusi koti on mukavan matkan päässä sekä koulusta että työpaikasta. Aluksi asunto oli autio ja tyhjä. 

Kunnes Ikea täytti sen sopivalla määrällä kaikella arjessa tarvittavalla tavaralla.  Kolmikkomme vanhin jäsen vietti Ikeassa eräänä kauniina tiistaipäivänä lähes kuusi kokonaista tuntia. Hän, joka on vannoutunut anti-ikealainen, turkin kielitaidottomana, ystävänsä Google Kääntäjän kanssa selvisi kovasta koitoksesta ehjin nahoin (ilman hamuamiaan lihapullia ja puolukkahilloa). Torstaina kotiin saapui Ikea-autollinen huonekaluja, ja vieläpä aivan oikeanlaisia, lukuunottamatta huusollin emännän tilaamaa 140cm leveää parisänkyä, jonka sijasta ilmestyi paikalle 160cm leveä sänky. Se sai kuitenkin jäädä uusien omistajiensa luokse.

Ensimmäinen aamupala uudessa kodissa tilattiin kotiovelle.

Kotimme sijaitsee yhdeksännessä kerroksessa. Ensimmäisen kerran hirvitti mennä parvekkeelle. Kaiteeseen ei uskaltanut koskea ja päätä huimasi. Kaikkeen tottuu, eikä enää yhtään huippaa korkeus,  sitä vain ihastelee komeita näköaloja. 

Siten puisto on viihtyisä monine istutuksineen, suihkulähteineen ja vesialtaineen. Koti-Suomen hehtaarin tontti muuttui Istanbulin kodissa moninkertaiseksi ja aina haaveilemani vesiallas useaksi sellaiseksi. Mikä parasta, joku muu pitää kaiken siistinä ja kunnossa.

Kovin montaa askelta ei joudu ottamaan päästäkseen uimaan tai muuten kuntoilemaan. Ulkoaltaan testaus saa odottaa ensi kesään, mutta sisäaltaat, kuntosali, hamam ja sauna on jo hyväksi todettu.

Tammikuussa avautuvat siten 42-kerroksisen maamerkkinä toimivan tornin alakerran ravintolat, kahvilat ja kaupat. Pikkuinen kiusaus taitaa olla lauantaiaamuisin lähteä istumaan aamukaville naapuriin, Starbucksiin.

Maalla viimeiset 17 vuotta viettäneenä nauttii kaupungin suomista etuisuuksista. Melkein sata vuotiaan talon kanssa kaipaa välillä suoria nurkkia ja seiniä ja selkeitä asumisen ratkaisuja. Välillä kyllästyy tavaran paljouteen ja nauttii siitä, että ympärillä olevaa materiaa on minimaalisen vähän. Mutta ei niistä koti synny. Sitten kuitenkin jokatapauksessa kaipaa maalle, rauhaan, puhtaasen ilmaan, puusaunaan, haravoimaan, kitkemään, tavaroiden luokse, joilla on tarina kerrottavanaan vuosien varrelta. Meillä on ollut KOTI Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Ruotsissa ja nyt täällä Istanbulissa. Ei koti ole talo, sen seinät, piha, altaat, saunat.... Kodin tekee kaikki ne äärettömän rakkaat ihmiset, jotka siellä ovat. Välillä joukko on kuusi-seitsemän henkeä, välillä kaksi-kolme henkeä. Syyslomalla saimme oman joukkomme kasaan tänne Istanbuliin. Siitä hetkestä, kun kaikki astuivat ovesta sisään, kun iloinen pulputus ja pälpätys alkoi, tuntui kuin juuri eilen olisi istuttu saman pöydän äärellä. Muutaman yön päästä on koko porukka koossa taas, nyt Suomen kodissa joulua viettämässä.

Koulupäivä

Toukokuun kolmas viikko, 2014:  Bongasin ilmoituksen suomiopen sijaisuudesta Istanbulissa. Ensimmäinen ajatus: "Äkkiä lehti kiinni, nyt ei riehuta mihinkään suuntaan ja unohdetaan koko juttu.

Neljä päivää myöhemmin: Huomaan soittavani opepaikasta rekrytoijalle.

Kesäkuun puoliväli, 2014: Saan sähköpostissa viimeisimmän työsopimustarjouksen, jonka hyväksyn. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään!!!!!! 

Neljä kuukautta uudessa työpaikassa on vierähtänyt samaan malliin nopeasti kuin aika kuluu Suomessakin, kunhan vain syksy pääsee käyntiin. Viikon joululoma häämöttää, on aika päivittää kuulumisia myös opetyön osalta, onhan se suuri osa kolmikon naisedustajan arkea. 

Alkuperäinen ajatus suomiopettajuudesta hieman matkan varrella muuttui. Puolet työajastani kuluu suomioppilaiden kanssa ja toinen puoli kansainvälisen puolen ensimmäisen luokan opettajana, josta kuvatkin ovat.

lapset ympäri maailman

Kesällä ennen lähtöä monenlaiset ajatukset kieppuivat päässä. Päällimmäisenä kummitteli, mitenkähän mahdan pärjätä eri kansallisuuksien sekamelskassa. Hyvä ystäväni rohkaisi muistuttamalla, että lapset ovat lapsia joka paikassa. Voi, miten useasti olenkaan tuohon ajatukseen tämän syksyn aikana palannut, todennut sen pitävän paikkansa. Kulttuurit voivat olla hyvinkin erilaisia, lasten taustat ja lähtökohdat siis kovinkin vaihtelevia, mutta kuitenkin kaikki lapset leikkivät, oppivat, itkevät, nauravat, ujostelevat, ovat kavereita, tappelevat, ovat joskus kovaäänisiä, nauttivat jutustelusta, värittämisestä, lauluista, muumeista, saduista, supermaneista ja prinsessoista, rakastavat aikuisen huomiota, pään pörröttämistä, kehuja, halaamista ja ennen kaikkea äitiä ja isää, jotka vilahtavat jutuissa sivumennen useasti. 

Antiikin Kreikka

muinainen Egypti

Paljon siis tuttuja juttuja. Mukaan mahtuu myös roima annos erilaisten kulttuurien rikkautta ja tapoja. Kuudentoista lapsen sekoitus kuusi vuotiaita ympäri maailman on mielenkiintoinen paketti. Ensimmäinen merkittävä huomio on kuitenkin se, että jokainen heistä on äärettömän kohtelias aikuiselle. Aamulla lapset tulevat tipotellen kouluun puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä, rientävät hymyillen luokkaan sisälle, katsovat ovelta jo silmiin ja ilmoittavat: "Good morning ms. Kirsi". Monen aamuun kuuluu myös halaaminen.

Oppilaat Kyprokselta ja Libyasta ovat kaikkein välittömämpiä oppilaita. Korean ja Kiinan pojat ovat enemmän hillittyjä ja äärettömän kohteliaita. Kaksi turkkilaista ovat luokan puheliaimmat ja touhukkaimmat. Amerikan mantereella kasvaneet ovat hekin hyvin sosiaalisia.

tarinoita

Espanjan tytön suloisuus, kohteliaisuus ja iloisuus höystettynä hyvällä käyttäytymisellä ja sukunimen yhtäläisyydellä fanittamaamme espanjalaiseen televisiosarjaan sulattaa open sydämen. Tyttö Iranista on uskaltautunut alun ujoudesta huolimatta jo viittaamaan ja jutusteleekin mennentullen, jonkinlainen Muumien Näkymätön lapsi -efekti. Venäjän touhukkaan pojan englannin kielen hallinta paranee päivä päivältä, joten kommunikaatio helpottuu, kun pohdimme, miksi se peppu ei jälleen siellä musiikin tunnilla pysynyt penkissä.

Kun paljon on lapsia yhdessä niin aina sattuu ja tapahtuu. Ihan joka hetki eivät säännöt pysy tunnillakaan mielessä. Joskus (lue: päivittäin) joudun selvittelemään sitä sun tätä. Ei toivottuja -tekemisiä selvittäessä Aasian suunnasta tulleet pojat laskevat katseensa aina maahan. Siinä oli aluksi suomalaisella opettajalla oppimista, kun on tottunut, että katsotaan reilusti silmiin. Innokkaimmin itsensä kuiville vesille ikävistä tilanteista yrittävät selittää turkkilaiset ja libyalaiset. Minäpä tavoilleni uskollisena selvitän tilanteet perinpohjaisesti, anteeksi pyydetään ja sovittaan ja jatketaan puhtaalta pöydältä.

yhteistyötaitoja

Ennen koulun alkua mietin myös, miten mahdan tulla toimeen vanhempien kanssa. Huoli oli turha. Kaikki vanhemmat ovat oikein mukavia, suurin osa erittäin kiinnostuneita lastensa koulunkäynnistä, jota myös tahtovat tukea. Ainokainen asia, jossa olen tekemisiäni joutunut selittelemään aasialaisille vanhemmille on läksyjen vähyys. Heidän kulttuurissaan läksyjä tulee joka päivä paljon, viikonloppuisin ja lomilla tuplaten/triplaten ja moni ottaisi mielellään lapselleen vielä extratunteja lauantaisin. No, onpahan siinä ollut ihan mukavaa kertoa suomalaisten ekaluokkalaisten lyhyistä koulupäivistä, kohtuuden rajoissa olevista kotiläksyistä, viikonloppuläksyttömyydestä ja suomalaislasten loistavista PISA-saavutuksista.

lisämatikkaa

Aasialaisilta pojilta tämä sujuu leikiten

kymmenet ja ykköset

Angry birds -matematiikkaa

Välillä joutuu itseään muistuttamaan, miten pieniä nämä ekaluokkalaiset ovat. Paikallaan istuminen on luonnotonta, vaikkakin usein ihan välttämätöntä. Onneksi perinteisten lukuaineiden väleissä on liikuntaa, kuvataiteita, musiikkia ja musikaaliteatteria. Social studies-tunneilla päästään leikkimään, askartelemaan milloin mitäkin pyramideja tai tonttuja ja luomaan tarinoita vaikkapa kenkälaatikkoteatteria varten.

"Hei tonttu-ukot hyppikää!"

"Once upon a time..."

Näillä tunneilla ääntä ja toimintaa riittää. Kun kävelen raput alas ja kaarran oikealle, avaan toisen luokan oven ja astun sisään, huokaan ensimmäisenä: "Ah, mikä ihana rauha!" Suomiluokka on kuin kotisatama keskellä kielten ja kulttuurien sekamelskaa. Siellä sielu ja mieli lepää. Saa jutustella suomeksi positiivisten, iloisten, fiksujen pellavapäiden kanssa. Opiskelu ja opettaminen kulkevat "sitäniinitselletuttua" rataansa. Ilmapiiri on rennon leppoisa, paljon saa opettajakin nauraa, välillä juhlistetaan suomalaisia perinteitä ja jutellaan ihan syvällisiäkin. Ihan parasta! (Niin ja kyllä me opiskellaankin!) 

Viikon päästä alkaa joululoma. Tämä ope on jo väsähtänyt ja taivaallisen ihanaa on päästä Suomeen jouluksi, koko perhe on silloin kasassa!