All in the Family - Perhe on pahin (lue:paras!)

70-luvulla, aivan oikein, kauan sitten, viime vuosituhannella, vietin lapsuuttani hyvin tyypilliseen, sen ajan tapaan. Asuttiin kerrostalossa, leikkikaverit olivat lähellä ja televisiosta kaikki tuli mustavalkoisena. Vuosikymmenen loppua lähestyttäessä vaihtui television kuva meilläkin värilliseksi. All in the Familyn Archien ja Edithin ihanat retrokuteet saivat sävyt. Ja silleenhän se on oikeassa elämässäkin. Kun kyseessä on All in the Piittalas, on saatavilla koko värikirjo, kaikkine vivahteineen, nauruineen ja itkuineen.

Tässä postauksessa kuvat seuraavat toisiaan kaikella muulla tavalla kuin aikajärjestyksessä, aivan siis sikinsokin. Ja miksikö tällainen tarina tällä kertaa? No vaikkapa siksi, että vanhemmista on aina mukava näytellä lastensa kuvia. Tai ehkäpä siksi, että viimeinen puoli vuotta on jengi ollut aikamoisen erillään toisistaan kolmen muutettua Istanbuliin. Vai nouseeko nostalginen fiilis äidin Suomi-kodissa viettämän kahden viikon jaksoloman myötä? Niin tai näin, "ihan pehmeet touhuu" jokatapauksessa!

selkävaivaiset

Arjen keskellä on hyvä välillä juhlia. Nimipäivänään sankari saa valita ravintolan. Aiemmin sellaiseksi kelpasi Hese, Mäkkäri tai pitseria. Ajan mittaan laatuvaatimus on noussut, ja laskun tullessa pöytään, pyyhkii perheen isä hikikarpaloita otsaltaan. 

Syntymäpäiviä on vietetty lukuisia, kaveri- ja sukulaissynttäreitä. Neljät rippijuhlat ja kahdet ylioppilasjuhlat, pian jo kolmannet, ovat keränneet sankarin ympärille perheen lisäksi sukulaiset ja ystävät. 

Arkeamme riemastuttavat ja harmaita hiuksia useilla karkureissuillaan ovat saaneet aikaiseksi meidän kaksi karvaista Alaskan malamuuttiamme, Vallu ja Venla.  Aivan yksinkertaista ei ollut koiruuksien hankkiminen meidän talouteen. Esikoisemme oli pyytänyt koiraa neljä vuotiaasta lähtien. Äidin allergia oli kuitenkin este koiran hankkimiselle. Näpsäkkänä tyttönä, aikansa ongelmaa pohdittuaan ja ratkaisun löydettyään noin kuusi vuotiaana, tytär ilmoitti: "Äiti, sä voit muuttaa pois, niin sitten me voidaan ottaa koira." Löytyi onneksi toinen ratkaisu (ulkohäkki), ja meidän arktiset koiruudet saapuivat ruokavahvuuteemme 2003/2005.

 

Lasten aikuistumisen myötä perhekin kasvaa. Luonnikas luonteenlaatu, höystettynä hyvällä huumorintajulla on piste i:n päällä. Ai niin, lumipalloefektimäisesti kasvaa myös karvaturrien määrä hetken päästä, kun uusi pikkuinen koiravauva saa uudet omistajat <3.

On meillä autokin. Tällä hetkellä jopa kaksi. Tyttöjen mielestä kumpaakaan ei voi oikeasti autoksi nimittää, vaan kuulemma pitäisi ostaa oikea auto, jota ei tarvi hinata tai jossa ei ole pohja liian matalalla tai kaikki valot eivät pala keltaisena (jopa punaisena) kojelaudassa. 

Joskus on reissattu ympäri Keski-Eurooppa asuntoautolla useampi viikko, välillä sulassa sovussa ja välillä kaikkea muuta. "Aika kultaa muistot", tänään kaikki muistelevat matkoja erityisellä lämmöllä. 

Vatikaani

postia puolustusvoimilta, määräys saapua kutsuntoihin

Coca Cola is it!

yritä nyt sitten ottaa näistä asiallista kuvaa... 

Vuosiin on mahtunut paljon harrastuksia, päällimmäisinä voimistelu, uinti, kiekko ja musiikki. Kahdella autolla Luvia-Pori välin suhaaminen parikin kertaa päivässä on enää muisto vain, mutta jätti jokaiselle jotakin takataskuun tallennettavaksi; "Aikansa kutakin".

Pata-sydän sykkii!!!!! Viime aikoina tosin joku on saattanut kuulla myös kannustushuutoja Lukon suuntaan.

Venlan lihomisen syyksi paljastui 11 pentua.

miesten matkalla

Kaikki sen tietää, että elämä ei todellakaan aina hymyilytä. Onneksi kuitenkin se hymyilyttää enemmän kuin itkettää. Ystävän sanoin: "Tällainen on elämäntäyteistä", siihen kuuluu ne molemmat, itku ja nauru. Isän haltuun!

Havupuukukkuloilla

Täällä on viime päivinä meikäläisiä hemmoteltu aurinkoisilla, lämpöisillä ilmoilla. Asteita on päivästä riippuen ollut vajaasta kymmenestä tämän päivän kolmeentoista. Tuntuu kyllä oikein mukavalta tämä lämpö ja aurinko.

Tällaisilla ilmoilla on synti olla sisällä. Joten kamera jälleen kaulaan ja tällä kertaa kiivetään isomman ja pienemmän Çamlıcan huipulla asti. Viimeisten tutkimustenkin mukaan jo 20 minuutin kävely metsässä vähentää stressiä merkittävästi. Tottahan sen on jo itsekin todennut aiemmin koto-Suomessa koirien kanssa metsälenkeillä, mutta onhan se hyvä todeta aivan oikeilla tutkimuksillakin ;).

Täällä miljoonakaupungissa metsä ei ole aivan nurkan takana, onneksi kuitenkin siedettävän kävelymatkan päässä. Matkan varrellakin riitti kuvattavaa. Kilometrejä lähinnä ylämäkeen jalkaisin kertyi päivän aikana jotakuinkin kahdeksan. 

Büyük Çamlıcalle, Iso kukkula, paikalliset kokoontuvat viettämään vapaa-aikaa. Sinne tullaan ystävien, perheen, vieraiden ja oman rakkaan kanssa juomaan teetä, seurustelemaan ja kuvaamaan upeita näkymiä. 

Näkymä on upea! Silmänkantamattomiin aukeaa miljoonakaupungin profiili, Bosborin salmi ja Marmaranmeri. Kuvissa tervehtii myös Istanbulin saastesumupilvi.

Kovin pitkään emme kuıtenkaan Büyük Çamlıcalla ihmisten paljouden keskellä viihtyneet. Päätimme lähteä lempikukkulallemme, sille pienemmälle, Kücük Çamlıcalle.

Kukkulan kaunis puisto istutuksineen ja vesialtaineen lumoaa, ja sielu saa levätä. Liikenteen melu jää kauas taakse ja ihmisetkin ovat hävinneet jonnekin. Taaperamme rauhassa ylöspäin.

Matkan varrella tapaa vesialtaalla vilvoittelevia papukaijoja ja jonkinsortin ankkoja. Vai olisiko tarkempaa määritellä pikkulintuja ja isompia lintuja.

Kukkula on niin kaunis ja rauhallinen. Kävellessään koko ajan miettii, kuinka kaunista onkaan keväällä, kun puihin puhkeaa lehdet ja tulppaanit ja muut kukat nousevat maasta. 

Huipulta löytyy myös ravintola, jossa olemme pariin otteeseen syöneet aamupalan tai listalta. Hinnat eivät päätä huimaa. Tällä kertaa tyydyimme vain ihastelemaan maisemia ja kuvailemaan. Tosin saastesumupilvi ei vain ottanut hälvetäkseen, joten uusia kuvia on tiedossa paremmalla kuvaussäällä.

Koti-Exenin torni horisontissa

Siellä ne jossain sumun keskellä ovat Marmaranmeri ja Prinssisaaret

Kotiin kiersimme Ümraniyen "yksisuuntaisten kauppakatujen" kautta. Ihmisvilinä ei ollut hävinnyt mihinkään, vaikka siltä pikkukukkulalla tuntui.

Itseään paremmassa seurassa

Nuoret ja nuoret aikuiset ovat mukavaa seuraa. Useasti heidän seurassaan kylläkin huomaa miettivänsä, mikähän bändi tuo on tai kenestä laulajasta nyt puhutaan tai huomaa olevansa aivan out muuten vaan. Kuitenkin joka kerta heidän seurassaan saa nauraa vatsansa pohjasta, hämmästyä heidän syvällisiä ajatuksiaan, kohteliaisuuttaan, taitoansa keskustella ja ottaa huomioon toinen ihminen. Mukavaa on myös huomata joskus voivansa näin keski-ikäisenäkin, että voi jonkun neuvon osata antaa.

Viimeiset viisi päivää olemme saaneet nauttia tällaisesta erityisen hienosta seurasta. Ensiksikin kolmikkomme ope pääsi hamamiin kylpemään suomalaiskollegoidensa kanssa. Cemberlitas hamamia, Euroopan puolella, pidetään Istanbulin kauneimpana - ja kaunis se kyllä olikin! Meitä onnisti, sillä keskellä arkipäivää, saimme kylpeä lähes tyhjässä hamamissa. Lököttely kuuman kivilaatan päällä oli upeaa. Hamamissa ei edes peseytymisestä tarvitse huolehtia itse, vaan sitä varten paikalle saapuu pesijänainen. Hän reippailla otteillaan ensin pesukintaan kanssa höykyttää lököttelijän nahkaa joka puolelta. Sen jälkeen vuorossa oli saippuointi. Valtavia saippuatuprukkeita tiputetaan isosta kangaspussukasta joka puolelle pesua tarvitsevaa, jotta asiakas saadaan pestyä putipuhtaaksi. Lopuksi vielä hiukset ja huuhtelu... ja olo on kuin valkopyykillä pesukoneen jälkeen. 32 e hintakaan ei päätä huimannut, tosin Aasian puolella on tämäkin huvi selkeästi paljon halvempaa...ensi kerralla sitten sinne!

Puhdistautumisten jälkeen oli aika lähteä kohti lentokenttää. Sinne kiersimme kaupungin muurien kautta. Itä-Rooman massiiviset 1600-vuotiaat muurit seisoivat edelleen jykevästi paikoillaan, hieman kolhuja saaneena milloin maanjäristysten vuoksi ja milloin turkkilaisten toimesta.

Lentokenttä on hauska paikka. Päälimmäisenä on aina odotuksen tuntu. Joko on itse lähdössä jonnekin tai odottaa jotakuta tulevaksi. Vaikka välillä joutuu sanomaan haikeana "heippa" pitkäksikin aikaa, niin kuitenkin siinäkin jää positiivisena odottamaan toisen jälleentapaamista. Siinä oli taas hymy herkässä, kun kaksi kivaa J:tä asteli aulan ovista sisään ja pääsi halaamaan.

Tervan ja tyrnin tuoksuiset tuliaiset, tonttukynttilää ja mustikkaglögiä ..."ihan vaan siksi, koska joulu on aina ja varsinkin vielä tammikuussa".

Päätimme, että tytöt saavat kokea todellista Istanbulia. Löydettiin "mukavat" ruuhkabussit, pienissä väleissä pujottelevat taksit,  historiallinen Istanbul, tuliset turkin pippurit, oikeat kebabit, Ayranit,  innokkaat kauppiaat, nopeasti vaihtuva sää, ystävälliset auttajat (kiitos Siten porttivahdeille!) ja lukuisat kaupat.

Galata-torni

Kolossaalinen keisari Justinianuksen 500-luvulla rakennuttama Hagia Sofia sykähdyttää edelleen. Kerrotaanpa keisarin huutaneen kirkon valmistuttua: "Olen voittanut sinut kuningas Salomo". Kirkkona Hagia Sofia sai palvella yli 900 vuoden ajan. Itä-Rooman, eli Bysantin keisarikunta supistui hiljalleen pelkäksi Konstantinopolin kaupungiksi, jonka ottomaanit, eli turkkilaiset valloittivat 1453. Sulttaani ratsasti kaupungin puolustuksen murruttua sisälle Hagia Sofiaan ja huusi islamin uskontunnustukset. Tämän jälkeen vanha rakennus muutettiin moskeijaksi ja siihen rakennettiin kiinni minareetit. Turkin tasavallan alkuaikoina Hagia Sofiasta tehtiin museo ja esiin on otettu kirkolliseen aikaan liittyviä mosaiikkeja.

'

Katsastimme myös oman aikansa suurimman hippodromin, hevosajojen näyttämön, jonka katsomoon mahtui istumaan 80 000 ihmistä. Keskellä ajorataa seisoo uljaana egyptiläinen obeliski n. vuodelta 1490 e.Kr.

Juttua, naurua ja pölhöä toimintaa riitti! Pitkän päivän illan kulutimme Pitkän Jussin majatalon seurassa. Kiitos ja kumarrus vierailustanne!

Kuu möllöttää "väärin päin".