Vain yksi puuttuu

Korona on pitänyt Menossa taas Piittalat aika lailla paikoillaan tähän syksyyn saakka. Mutta kuluva syksy laittanut meitä liikkeelle, se on pitänyt sisällään häähumua kaikilla mausteilla, etelästä pohjoiseen. Naurua, kauneutta, hymyä, onnenkyyneleitä, rauhaa ja riehuntaa. Perheemme on kasvanut seitsemästä yhdeksään. Seitsemän meitä oli jo muutaman vuoden, sillä esikoisemme nappivalinta Eero, on opetellut Piittalan perheen tunnetiloja Ahlaisten kirkonalttarin tahtomisesta, no jo noin viisi vuotta. Ensimmäisen lapsen häät olivat jännittävät, mutta samalla hämmentävät, näinkö se aika juoksee? Unohtumaton elämys isälle oli  rauhallinen hetki Annamaijan kanssa kirkon vintillä, odottelimme ajan kulumista ennen vihkimisen alkua. Tyttäreni rauhallisuus ja kauneus hämmensi minut. Hän oli siinä hetkessä kuin sadun prinsessa, jonka sain saattaa jännityksen vallassa pitkin kirkon käytävää Eeron käsivarteen kiinni. Rauhallinen, turvallinen ja vakaa on tuo käsivarsi ollut. Annamaija ja Eero, olette meille rakkaita. Ja onnea uudesta keittiöstä!!!

Mutta siis tähän syksyyn. Ensimmäisten häiden jälkeen tuli tauko, aika pitkä tauko. Mutta sitten alkoi tapahtua. Johanneksen ilme ja äänensävy alkoi muuttua reilu vuosi sitten muikeaksi, eikä se muuttunut syksyn kuluessa. Syykin selvisi, Jyväskylästä oli löytynyt pohjalaistyttö, "johon piti tarttua kiinni, ennen kuin kukaan muu nappaa". Järkevän miehen, järkevää puhetta. Tampereella, Markon syntymäpäivillä meille esiteltiin tämä maailman paras Veera. Eikä Veera ollenkaan hämmentynyt, vaikka joutui heti koko perheväen kysymysten eteen, kovan karting-kilpailun lomassa. Veera oli alusta asti oma itsensä, rauhallinen, hyväsydäminen, vaatimaton ja älykäs. Emme yhtään ihmetelleet Johanneksen kiirettä, "ennen kuin joku muu nappaa". 

Johannes oli löytänyt itselleen sopivan kumppanin, joka ymmärtää Johanneksen luonnetta, jopa huumorin kaikki sävyt, jotka eivät aina avaudu edes omille sisaruksille. Myös Veeran sukujuuret, erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla sijaitseva tärkeä sukutalo, tuli Johannekselle rakkaaksi. Miten luonnollista oli nuorten rakastavaisten ottaa seuraavat askeleet. Kihlajaisuutisten tuuletus kaikuu varmasti vieläkin Porin kotimme seinistä. 

Häät sovittiin pidettäväksi Yli-Iissä, luonnollisesti. Mitkä juhlat niistä tulivatkaan. Päälle painaneet käytännön murheet eivät hetkauttaneet rauhallista hääparia. Molempien kuumeilu ja äänenlähtö juuri häiden aattona ei juuri nostattanut kulmakarvoja, tästä selvitään. Siihen päälle häätraktorin rikkoutuminen tai ylimääräisenä kuluna tullut Kierikkihovin taideassistentin valvontapalkkiot vain kuitattiin rauhallisesti. Sillä tähtäin oli tärkeimmässä: Lauantaina molemmat sanovat tahdon. Vihkitilaisuus oli jotain ylimaallista. Marssimusiikki oli kaunis ja hilpeä, Konnun sävelet Taru sormusten herra -saagasta, joka vei pois ajan ja paikan, nosti ilon kyyneleet hääväen silmiin. Ja morsiamen laulu, kuinka kauniisti Veera lauloi yllätyksenä Johannekselle ja kuinka Johanneksen ilme kertoi onnesta kuunnellessaan kaunista vastavihittyä vaimoaan. 

Hääjuhla oli Kierikkihovissa, joka antoi täydelliset puitteet kauniille häätilaisuudelle. Piittalan perheen sekoiluista huolimatta hääpari sai kauniin juhlan, jonka tunnelma oli ainutlaatuinen. Nuoren parin lapsuus ja nuoruuskuvat kehystivät kilpaa venäläisen huipputaiteen kanssa maittavaa ruokailua ja monipuolista ohjelmaa. Kaikilla oli iloinen hymy kasvoilla, kenestäkään ei matka Pohjois-Pohjanmaalle ainakaan tuossa vaiheessa tuntunut enää pitkältä. Lopuksi Johanneksen kummisetä Ismo lauloi, soitti ja kertoi elämänohjeita avioliittoon, mutta myös vielä sitäkin tärkeämmästä asiasta, koko elämän perustasta Kristuksessa, joka kantaa kaikki elämämme vaiheet ja johdattaa myös Johanneksen ja Veeran jokaisen tulevan päivän. 

Toisella aikakaudella, joskus jo kaukaiselta menneisyydeltä tuntuvan ajan takana, tapasi tyttäremme Elinan erityisen pojan. Tämä tapaaminen tapahtui Israelissa, juuri ennen kuin korona muutti kaiken ja evakuoi meidät koti-Suomeen. Jerusalemin kadulla vastaan tuli tanskalainen Daniel. Kohtaaminen muuttui jutteluksi, siirtyi kotimme olohuoneeseen ja sieltä vanhempien häirinnän alta alakerran pommisuojan yksityisyyteen. Siellä syttyi kipinä, jota edes korona ei lannistanut. Elina joutui palaamaan Suomeen ja Daniel Tanskaan. Rajat laitettiin kiinni. Paitsi tuo aina avoin Ruotsi. Epätoivo vaihtui toivoksi ja kuten Raamattu lupaa, tosin ehkä ei ihan tätä tapausta tarkoittanut, toivo vaihtui näkemiseksi. Sillä Elina lensi suljetusta Suomesta Ruotsiin ja Daniel saapui Tanskasta Ruotsiin junalla. Tuo yhdessä vietetty viikko oli kohtalokas, askeleet yhteiseen tulevaisuuteen oli viitoitettu. 

Perheessämme olemme vähän "svekomaaneja", eli sellaisia "wanna be" skandinaaveja, joten Danielin tanskalaisuus oli vaan mielenkiintoinen lisä Elinan poikaystävässä. Tanskalaisuutta merkittävämpi oli Danielin rauhallisuus, vakaus ja vahva luottamus Jumalan johdatukseen. Kaikki ominaisuuksia, joissa Elinan kohdalla sai ajatella "match". Lopulta se tärkeä puhelu ei ollut yllätys. Nimittäin Daniel soitti Markolle tärkeää asiaa, puhelussa juteltiin aluksi niitä ja näitä, mutta sitten tuli se suuri kysymys; sopiiko jos vien Elinan vihille? No tietysti Daniel kysyi sen englanniksi, mutta jopa Marko ymmärsi mistä oli kysymys. Myönteisen vastauksen jälkeen alkoivat häävalmistelut, Suomessa vai Tanskassa, miten Johanneksen ja Veeran häät, ei ihan "samalle viikonlopulle". Kaikki eteni luontevasti, sopiva ajankohta ja myös lentokentältä katsottuna sopiva paikka löytyi lopulta melko helpolla. 

Perheiden yhdistyessä erilaiset toimintamallit etsivät tulevia uomiaan. Erityisen painotuksen tämä saa, kun kyseessä on eri maasta tuleva puoliso. Toisaalta tanskalainen kulttuuri on pohjoismaalaisena aika lähellä suomalaista. Mutta juuri juhlat ja juhliminen on se, missä erot voivat olla suurimmat. Suomalaisina olemme sellaista sauna ja sisu-kansaa, ruotsalaisilla on fika, eli kivat kahvitteluhetket, mutta tanskalaisilla on Hygge. Se tarkoittaa, että ihmiset ovat asennoituneet juhlimaan ja pitkään, aina kun siihen on mahdollisuus. Elinaa vähän, no ehkä vähän enemmänkin jännitti, miten suomalaiset sukulaiset ja kaverit osaisivat asennoitua tanskalaisten tapaan viettää häitä. Voimme kertoa, että meni aivan loistavasti. Edes pelättyä alkukankeutta ei ollut, paitsi Markolla, jota ei edes kokemus estänyt jännittämästä, kun hän sai saattaa kauniin tyttärensä pitkin kirkkokäytävää Danielin vierelle, ihan alttarille saakka. Tanskalaiseen tapaan ei näköjään kuulu sulhasen vastaan käveleminen. 

Vihkimisen veti taitavasti Kristian Willis, sujuvasti tanskaa, englantia ja suomea puhuva perhetuttu Luvian ajoilta. Siitä se kielten sekamelska jatkui juhlapaikalle, jossa kaasua ei nostettu missään vaiheessa. Hyvin suomalaiset jaksoivat mukana kyydissä. Ohjelma sisälsi sopivan mixin suomalaista ja tanskalaista, asiaa ja kohellusta. Hauskan ohjelman taustalla oli yhteinen pohjavire, kumpikin puoli jakoi ilon kristityn puolison löytämisestä, vaikka maa ja kielitausta olivat erilaiset. Ilta huipentui Abban kautta Matiaksen bändiin, joka veti hyvän keikan juhlien loppuun. Mukavaa oli, suomalaiset ja tanskalaiset yhdessä kehuivat tunnelmaa, joten Elina ja Daniel saattoivat katsoa onnellisina toisiaan; "me teimme sen". 

Suuri kiitos tästä onnistuneesta syksystä, niiden juhlista, kuuluu myös perheemme kuopukselle. Matias laittoi itsensä likoon niin Veeran ja Johanneksen kuin Elinan ja Danielin häissä. Hän hoiti soittamisia, sovituksia, äänentoistoa ja miksauksia eleettömän varmasti. Kiitos siitä vielä Matias. Mites me oikein voitaisiin tämä kaikki hyvittää? Järjestämällä häät, tietysti. Missäs Matias olisi sopiva morsian, onko meidän odotettava häiden kanssa seuraavan vuoden puolelle?