tukevasti tuuliajolla

tukevasti tuuliajolla

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

"There must be some kind of way outta here"

Last night put the heavy on me
Woke up and I'm feeling lonely
This world gotta a way of showing me (showing me)
Some days it'll lift you up
Some days it'll call your bluff
Man, most of my days I ain't got enough
And all I know
Is You're my only hope
TobyMac, I just need U
Vaimo lähti viime viikolla Suomeen koulutukseen ja hyvin nopeasti täällä soi miehellä mielessä Jim Hendriksin ja TobyMacin sanat etsien ulospääsyä ja toivoa synkkien fiilisten keskelle. Kyllähän ison miehen pitäisi pärjätä puolitoista viikkoa ilman vaimon huolenpitoa, mutta niin vaan ei käynyt kaikesta uhosta huolimatta. Muutama päivä ja tämä iso poika löysi itsensä sairaalasta kanyyli käsivarressa. 

Aluksi kaikki meni ihan hyvin, siis sen ensimmäisen päivän. Reteästi kaivoin pyörän varastosta, kun aurinko suostui Jerusalemin sateisen ja kylmän kevään keskellä välillä paistamaan. Päätin pyöräillä läpi rajamuurien, siis ihan tarkastuspisteen kautta, Betlehemiin ja Beit Jalaan syömään ja ostamaan herkkuja. 
Matkalla poikkesin aluksi upeaan Mar Elias Monesteryyn, eli Eliaalle pyhitettyyn luostariin. Luostarikirkon sisällä maalaukset värimaailmoineen olivat huikaisevat, eräitä upeimista mitä olen Jerusalemissa nähnyt. Muutaman kuvan jälkeen jatkoin pyörällä matkaa kohti Betlehemiä. 
Omanlainen kokemus oli pyöräillä vilkaan liikenteen keskellä ainoana pyöräilijänä. Puin tietoisesti oranssin takin päälle, sillä ajattelin sen herättävän huomiota ja kantavani kuin turvaliiviä aika tummasti pukeutuvien ihmisten keskellä. Sitä paitsi takki sopisi hyvin Poppeys-kanaravintolaketjun väreihin. Sillä friteerattua kanaa teki mieli ja sitä saa uudesta Lousianalaisesta Poppeyn raflasta Beit Jalasta.
Ruoka oli hyvää ja pyöräily kotiin sujui vatsa täynnä ihan leppoisasti. Betlehemin tsekkarin sotilaatkin suhtautuivat rennosti pyöräilijään. Israelilainen ajokortti kelpasi sotilaille, mutta suomalainen, sininen suklaa ei. Mieli kuulemma teki, mutta eivät saa ottaa mitään vastaan. Eivät kaverit tienneet mitä menettivät, ja vielä kosher-suklaata. 
En tiedä oliko Poppeyksellä laitteet ja osaaminen vielä niin uutta vai mistä sain itselleni "mukavan" vaivan, joka vei minut sairaalaan saakka, mutta niin vain kävi. Idyllisen Ein Keremin kylän vieressä on Hadassah University Hospital, jonka ensiapu ei, no ei nyt niin idyllinen ole. Menin ensiapuun kello 13 ja lopulta kello kuusi aamulla, eli seitsemäntoista tunnin päästä pääsin nukkumaan huoneeseeni sairaalavaatteet päällä. Päivä oli siis todella pitkä, siinä ehti nähdä ja huomioida kaikenlaista, ehkä näin pienoiskuvan Israelin yhteiskunnasta. Väkeä oli paljon, liian paljon hekilökunnan resursseihin nähden. Kaikki kesti kauan, odottaa joutui odottamasta päästyään. Henkilökunta oli kuitenkin erittäin ammattitaitoista ja hämmästyttävän ystävällistä "lievän" kaaoksen keskellä. Asiat menivät ihan loogisesti eteenpäin, vaikka välillä sitä joutui pohtimaan miten ihmeessä kontrolli potilaiden tilanteesta pysyi hallinnassa.
Potilaiden joukossa oli kaikenlaisia ihmisiä mitä maa päällään kantaa, nuoria ja vanhoja, tummaihoisia ja blondeja, mustahattuisia ortodoksijuutalaisia miehiä  ja hijabiin pukeutuvia arabinaisia, yskiviä sairaita turisteja ja onnettomuuksien vuoksi vertavuotavia rakennusmiehiä, sotilaita ja siviilejä, aseilla ja ilman, sekä myös suomalainen ja ruotsalaisia. Kaikkia autettiin tasapuolisesti niin hyvin kuin resurssit antoivat myöden.
Huomio kiinnittyi muutamaan potilaaseen, joiden kanssa olin odotustiloissa yli kymmenen tuntia. Nuori sotilas tarvisi välillä tavaroilleen vartijaa, minulle se sopi, ei mulla ollut juuri kovasti menoa minnekkään. Juttelimme kaikenlaista, armeijapalveluksen haasteista, hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan palveluksen jälkeen, jne, Kaverilla oli takanaan noin 900 "aamua", enää oli jäljellä vain 90. Noissa aamuissa on kyllä jokaisen suomalaisen varusmiehen mielestä "pikkasen" liikaa, mutta toisaalta ei tarvitse ihmetellä että kaveri kantoi isoa rynkkyään niin luontevasti ja huolsi tottuneesti kovilla panoksilla täytettyjä varalippaita, siis sairaalan odotusaulassa...
Toinen huomion kohde oli kolmen hengen arabiperhe. Pyörätuolissa olevasta kehitysvammaisesta vanhuksesta pitivät rakkaudella huolta keski-ikäinen huivipäinen nainen ja tämän teini-ikäinen poika. Äiti ja poika vuorottelivat  erittäin pitkän päivän ja yön aikana vanhuksesta huolehtimisesta. Vanhukselle kävi odottaminen välillä yli voimien ja varmasti myös ymmärryksen, mutta rauhallisesti myös tämä nuorukainen laittoi vanhuksen takaisin tuoliin istumaan ja työnsi välillä ympäri huonetta. Kertaakaan en nähnyt kummankaan tuskaantuvan millään tavalla, vaikka vanhus oli välillä haastava huolehdittava ja herätti huomiota ympärillä olevissa ihmisissä. Tämä poika äitinsä kanssa antoivat vanhukselle ihmisarvon. Siinä oltiin hyvin lähellä sellaista rakkautta mistä myös Mestarimme puhuu ja kehoittaa osoittamaan sitä lähimmäisille. Annoin pojalle sen suklaalevyn, joka ei kelvannut tarkastuspisteen sotiaille. Suomalaisen hämilläni selitin, etten voi ottaa tai syödä sitä nyt täällä sairaalaan jäädessäni,
Jouduin siis jäämään sairaalaan pariksi yöksi parien antibioottien saattelemana. Viiden aikaan aamuyöstä minut vietiin sänkyyn ensiapuaulan vieressä olevaan toimenpidetilaan, joka ja jonka käytävät olivat täynnä nukkuvia potilaita. Ehdin ottaa lääkkeet ja minut tultiin hakemaan varsinaisen sairaalan osastolle, joka oli kuin toisesta maailmasta, uusi, tilava ja valoisa. Sain sairaalavaatteet ja oman huoneen telkkareineen. Vihdoinkin pääsin nukkumaan.
Koska sairaalassa oli niin hyvät ruuat, oli kotonakin pakko jotain yrittää. Kiitos internet ja ohjeet.
Henkilökunta oli erittäin ystävällistä ja ruokaa tuotiin säännöllisesti vuoteseen. Siis oikeasti oleskelu tuossa huoneessa vastasi aika monen tähden hotellia. Henkilökunnassa työskentelivät rinnan arabit ja juutalaiset sulassa sovussa potilaiden parhaaksi. Omassa työssämme pohdimme keinoja palestiinalaisten ja Israelin juutalaisten kohtaamiseksi, mutta välillä seinät tuntuvat olevan liian isoja ylittää. Siellä sairaalassa kaikki olivat vain ihmisiä, toiset auttoivat ja toisia autettiin uskonnollisiin tai etnisiin taustoihin katsomatta. Oikea Mestarin työpaja.
So speak life, speak life
To the deadest darkest night
Speak life, speak life
When the sun won’t shine and you don’t know why
Look into the eyes of the broken hearted
Watch them come alive as soon as you speak hope
You speak love, you speak
You speak life, oh oh oh oh oh
You speak life, oh oh oh oh oh
TobyMac, Speak life
Related image

2 kommenttia:

  1. No, huh, olipa pahat pöpöt friteeratussa kanassa, mutta onneksi sairaalassa oli hyvä hoito, pitkästä odotusajasta huolimatta. Ja mielenkiintoisesti kerroit tuosta sairaalareissusta. Hienolta kuulostaa myös pyöräreissu, ja totta,ei ne vartijat tiedä mitä menettivät kun eivät voineet maistaa Fasun sinistä;D
    Koskettava on myös kertomuksesi perheestä , jossa kehitysvammainen vanhus, ja miten he kohtelivat häntä.Olisipa kaikilla vanhuksilla noin:)

    VastaaPoista
  2. Marko, oletpa tehnyt tarkkoja huomioita, vaikka jouduit sairaana odottamaan tuskallisen pitkään hoitoon pääsyä. Tapasi mukaan kerrot kaikesta niin myönteisesti :-)
    Toivottavasti olet täysin parantunut ja saanut ihanan vaimosi kotiin.

    VastaaPoista