Sinne jonnekin ja sieltä takaisin

Sota palasi Eurooppaan. Ei vain sodan haamu, vaan ruma, siviilejä tai sotilaita, lapsia tai aikuisia erottelematon järjetön tuhoaminen aivan meidän naapuristossamme. Olimmeko hereillä? Emme, vedimme vielä vuonna 2014 peiton korville ja jatkoimme makoisaa, turvallisen tuntuista untamme. Sitten tuli helmikuussa 2022 painajainen, joka ei ollutkaan unta, vaan raakaa todellisuutta. Sota tunkeutui koteihimme, telkkareihin, näyttöpäätteille, lähihuoltoasemien mittareiden hintoihin, kaduillemme matkalaukkua kantaen saapuviin naisiin ja vanhuksiin, koulujen käytäville ilmestyneisiin, hämmentyviin lastenkasvoihin. Nipistäminen ei auttanut, elimme tämän muuttuneen todellisuuden keskellä.

Suomalaisissa heräsi valtava auttamisen halu, joka on kantanut jo yli vuoden. "Ukrainan asia on meidän". Tällä maantieteellisellä sijainnilla ymmärsimme, että kysymys on mitä suurimmalta osin myös meistä. Mitä erilaisimmat tahot laittoivat pyöriä pyörimään. Eräs näistä oli suomalaisista ja virolaisista autonharrastajista koostunut ryhmä, joka sai Ukrainan kontakteiltaan hälyttävän pyynnön; Ukrainan armeija tarvitsee surkeasti nelivetoautoja ja pakettiautoja käyttöönsä. Huutoon vastattiin nopeasti, huhtikuusta 2022 lähtien on noin kuuden viikon välein ajettu kolonna autoja Helsingin/Tallinnan kautta Ukrainan rajalle. Autot on täytetty rintamajoukkojen tarvitsemilla tarvikkeilla; kenttäkeittimiä,  aggregaatteja, ensiapupakkauksia, sammuttimia, maastokenkiä, invalidituoleja, makuupusseja, alusvaatteita, petivaatteita, jne. Rajalta Ukrainan kontaktit ovat hakeneet ajoneuvot armeijan jakelukeskuksiin, jossa ne maalataan maastoväreihin ja ohjataan rintamalle. 

Tunnen vuosien takaa Kai Lappalaisen, yhden toiminnan puuhahenkilöistä. Kaitsua haastateltiin jossain radiolähetyksessä, jota satuin kuuntelemaan. Soitin Kaitsulle, kehui toimintaa ja ilmoitin rohkeasti olevani käytettävissä, jos kuljettajaa tarvitaan. No pari kuukautta myöhemmin Kaitsu laittoi viestiä, että "Make, pitääkö lupauksesi? Kalajoella olisi lahjoitettava Mercedes Vito, käytkö hakemassa, alat täyttää siellä Porin suunnalla tavaroilla ja lähdet ajamaan porukan mukana toukokuun alussa kohti Ukrainan rajaa?" Taisin nielaista ainakin kolme kertaa, mutta ilmoitin pitäväni lupauksesta kiinni. Kolmas kaveri oli myös näiden reissujen konkari, Tommi Wiksten, vantaalainen ammattipyöräilijä, mutta vielä kovemman luokan tarinaniskijä. Ihan mahtava päästä noviisina osaajien kelkkaan. 

Oman kulkuneuvoni lahjoittaja oli merenkulun alan yrittäjä Mikko Rahja. Sovimme tärskyt Kalajoelle reilu viikko ennen h-hetkeä. Onnibussi vei minut Kalajoelle, jossa Mikko oli Viton kanssa pysäkillä vastassa. Auto oli tekniikaltaan moitteeton, mutta pelleissä olisi ollut muutakin kuin vahattavaa. Kuitenkin erinomainen ajoneuvo Ukrainan armeijalle vietäväksi. Iso kiitos Mikko Rahjalle.

Merikarvian ja Porin seudulla keräsin erilaista tukea reissulle. Ihmisten kiinnostus auttaa on edelleen merkittävä, paljon ei tarvinnut selitellä mitä tarvitaan ja miksi tätä tehdään. Rahalahjoituksia hankkeelle tuli riittävästi, auto täyttyi erilaisista, aidosti hyödyllisistä tavaroista niin, että aloin jo pohtimaan Viton kantavuuden riittävyyttä. Riispyyssä Kallion Jukka kaivoi varastostaan rintamakäytössä välttämättömät vararenkaat, jotka olisivat kelvanneet kuljettamaan Mersua "bahmuttejakin" paremmilla teillä. 

Keskiviikkona 3.5. Mersu starttasi kohti Helsingin Katajanokkaa. Porissa tankin täytti Kallion Tero ja laittoi kuormaan vielä kunnon kannun öljyä sekä jämerän uuden akun. Vantaalla matkaan liittyi Kai Lappalaisen ja Tommi Wikstenin ajamat paketti-volkkarit. Presidentinlinnaa ohitettaessa ilmoitimme presidentti Zelenskylle, että täällä olisi kyytiä tarjolla kotiin päin, mutta Sauli vähän pyöritteli päätään ja viittoili meitä kohti Vikingin terminaalia. Varmaan Zelenskyllä oli oma turnee vasta alussa, meidän kolme pakettiautoa eivät ehkä olleet riittävä tuki, jonka kanssa palata kotiin. 

Tallinnassa etsimme Ukrainan kirkon rakennuksen, jossa meidät vastaan otti pastori Roman. Hänen kanssaan teimme kylmässä, kauniissa kirkossa autojen paperit kuntoon Ukrainaan viemistä varten. Sieltä matka jatkui majoittumaan Tallinnan kehätien varteen. Aikaisen aamupalan jälkeen suihkutimme toisen Transporterin "hiukkaskiihdyttimeen" vähän pakkokäynnistintä ja karavaani lähti ajamaan läpi Baltian. Lyhyt jaloittelu Latvian hiekkarannalla, lounas Bauskan kaupungissa Riian eteläpuolella, Liettuan rajalla pakettiautoon liittyvät maksut ja lopulta kaasu pohjassa Pohjois-Puolassa sijaitsevaa Elkin kaupunkia. Sienne soittaessamme hotellin respa oli niin tiukka kotiin lähtöajastaan, että lastutetun Mersun oli näytettävä Puolan moottoritiellä takavaloja parhaansa yrittäville Transporttereille. Vito toi ajoissa hotellille, sieltä avain ja vastaanottamaan hitaampia kavereita. Kaitsun ja Tommin heitettyä tavaransa huoneeseen, suuntasimme kohti neljän tähden kulmapizzeriaa, josta saimme..., no lämmitettyä pakastepizzaa. Nälkä antoi maun ja väsymys laittoi neljän tähden arvostelut reissun ajan jatkuneeksi nauruksi. 

Aamupalan ja Volkkarin douppauksen jälkeen karavaani lähti ajamaan kohti Puolan kaakkoisosaa. Matkalla parit huoltoasemakahvit ja lounas kebab-vaunusta. Ukrainan liput ikkunoissa antoivat liikenteessä yleensä armoa, letka pysyi yllättävän hyvin kasassa. Lopulta saavuimme Przemyslin lähellä olevalle aidatulle alueelle, jossa luovutimme autot kontaktihenkilö Juralle. Hän vei meidät kaupungin korkeimmalle huipulle, josta oli huikeat näkymät yli Puolan tasankojen ja Ukrainaan, Lvivin suuntaan. Kukkulalta laskeuduimme kaupunkiin ja majoituspaikkaamme. Hotelli oli keskustassa rautatieasemaa vastapäätä. Mahtipontinen, korjausta kaipaavan kivitalon historia oli varmasti pramea, mutta nykyisyys oli seinän marmoritaulusta tiputtanut tähdet kahteen. 

Ehdimme vielä kävellä keskustassa, vierailla katolisessa kirkossa, jossa iloinen kirkkoherra esitteli myöhäisille kulkijoille vielä kaunista kirkkosalia. Sieltä suuntasimme ensimmäiselle kunnolliselle illalliselle tarinoimaan matkastamme, me mörrimöykyt kun vietimme jokainen varsin yksinäisiä päiviä ohjauspyörien takana. Omasta puolestani porukkaan liittyminen oli onnenpotku, matkaseura kun oli mitä parhainta, kiitos teille Kaitsu ja Tommi. 

Hotellille palatessamme huomasimme rautatieaseman olevan vielä avoinna. Päätimme käydä ostamassa liput seuraavana aamuna Krakovaan ja sieltä Varsovaan lähtevään junaan. Aamulla huomasimme kuinka merkittävä tuo illan vierailu oli. Asema ja laituri olivat täynnä ukrainan pakolaisia, edelleen.... Naisia, vanhuksia, lapsia.... suurten matkalaukkujen ja erilaisten nyssyköiden kanssa. Junaan otettiin näitä pakolaisia lattiapaikoille ja seisomaan, me turistit tuskin olisimme saaneet paikkaa junassa ilman edellisenä iltana ostettuja lippuja. Jos mieli oli aamulla ollut kevyt onnistuneen, raskaan ajomatkan jälkeen, niin nyt se meni matalaksi, surulliseksi. Kuin tunnelmaan sopien aurinkoinen sää vaihtui harmaaksi ja taivas valutti kyyneleensä tämän pakolaisjunan päälle, junan joka halkoi Puolan tasankoa kohti länttä, lattialla kyyhöttävien ihmisten uutta määränpäätä, siellä jossakin..... Samalla se vakuutti meille, turhaan emme tätä reissua tehneet, pienillä teoillakin voi olla merkitystä suurten suunnitelmien pöydässä. Kiitos kaikille tavalla tai toisella reissulla mukana olleille; Kallion louhinta Oy, Porin Linjat Oy, Presto Paloturvallisuus Pori, T:mi Marko Ouramaa, Nakkilan Autohajottamo, KN-Purku ja monet yksityiset henkilöt. Jos teillä on tiedossa sopiva auto, eli dieselkäyttöinen, manuaalivaihteinen pakettiauto tai neliveto, niin olkaa yhteydessä:

Marko Piittala, 050 9112885 (marko.piittala@nakkila.fi)

Piispa, seitsemän suomalaista kirkkoa ja yksi Närpiö

Ravenna, Verona, Firenze. Näiden piti olla kesälomareissumme vierailukohteina, mutta löysimmekin itsemme Maskun, Lemun ja Mynämäen kivikirkkojen varjoista. Toscanan on varmasti kaunis, mutta ei Suomea mikään voita. Suomella tässä tarkoitan Varsinais-Suomen maakuntaa. Niin ja poikkesimme Suomen kiertoajelumme lisäksi vielä Närpiössä, sieltä "rosenttien" metsästämisestä myös vähän tarinaa. 

Riispyyn kylä, Merikarvian kunnassa Satakunnan pohjoisreunalla on varmasti maailman paras paikka. Siltä se ainakin tuntuu, koska maailman houkutukset eivät vedä meitä Siipyytä tai Krookaa pidemmälle. Mutta päätimme repäistä itsemme liikkeelle, ennen kuin alamme kasvaa sammalta. Kohteeksi otimme keskiajan ja Kirsin sukulaiset. Molempia löytyy Suomen vanhoista kivikirkoista. 

Maskun Abbey road

 

Satakunnasta suuntasimme Suomen Maskuun ja siellä sunnuntain messuun. Pysäköimme automme upean kulttuurimaiseman keskelle, pappilan ja kivikirkon väliin. Maskun kirkko on rakennettu 1400-luvun lopulla Johannes Kastajan ja Pyhän Ursulan muistolle, muta itsenäisen Maskun seurakunnan juuret ulottuvat 1200-luvun alkuun. Kauniilla värisävyillä maalattu kirkko otti meidät matkalaiset rauhallisesti vastaan. Tasaisesti tikittävä, seurakunnan nuorten 1700-luvulla lahjoittama vanha kaappikello, osoitti kirkkovieraille, ettemme olleet paikalla myöhässä, emme liian aikaisin vaan juuri ajoissa. Kellon hiljaiset lyönnit yli viisi sataa vuotta vanhojen holvien alla, vaivuttivat meidät kuuntelemaan saarnaa lukemattomien sukupolvien jatkumossa. Kellon lahjoittaneiden nuorten lapsenlapsien hautakivet ovat jo kuluneet tunnistamattomiksi, mutta uskollisesti saarnataan kellon tahdissa katoamattomien nimien kirjoittamisesta Elämän kirjaan, jonka turvin sukupolvet vielä kerran kohtaavat. 

Ihminen ei elä yksin leivästä. Maskun suntio tietää sen tarkoittavan Elämän leipää, hän oli järjestänyt ehtoollisvälineet messussa jaettavaksi. Mutta suntio tiesi myös pullan kelpaavan kirkkovieraille. Hän oli keittänyt mainiot kahvit pappilan pihalla nautittavaksi. Kirkkovieraat jakoivat kanssamme mukavan tarinatuokion, liekö kellon vaikutus ulottunut vielä pihamaalle, sillä kiirettä ei ollut kenelläkään. 

Lalli Henrikin jaloissa

Maskusta suuntasimme Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkkoon. Satakunlaisina vähän arkailimme kirkkoon saapumista, kun Henrikille kävi Köyliössä niin kuin kävi. Toisaalta meillä on paljon katolisia kavereita, joten heidän ja englannin kielen turvin uskalsimme häiritä Henrikin sarkofagin rauhaa. Vierailua helpotti rippikirkon päättymisen aiheuttama väentungos, näyttelimme sujuvasti rippilasten vieraita ja kehuimme kovasti isosia hienosta leiristä. Stolaansa riisunut ystävällinen pastori rauhoitteli vielä meitä satakuntalaisvieraita. Lallin kirveet on kuulemma haudattu, paras todistus siitä on, että hän itse köyliöläisenä on tullut valituksi Nousiaisten seurakunnan palvelukseen. Mahtaako päätään lyhyempi Henrik kääntyillä sarkofagissaan. 

Kirkkokaffeet taidettiin Nousiaisissa tällä kertaa juoda konfirmoitujen kodeissa. Niinpä suuntasimme kohti Mynämäen Pyhän Laurin kirkkoa. Meidät vastaanotti komea, 1430-luvulla rakennettu, Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen kirkkorakennus. Mynämäkeläiset selkeästi rakastavat komeeta kirkkoaan, se on auki vieraille joka ainoa päivä ja näin sunnuntainakin siellä päivysti kaksi kirkko-opasta. Kirkon vieressä tuoksui terva, kirkon paanukatto oli osin uusittu ja kokonaan tervattu. Oppaiden mielestä kirkosta täytyy pitää huolta, sen täytyy voida julistaa ilosanomaa vielä lukuisille mynämäkiläisille sukupolville. Niin väkeviä olivat mynämäkeläisten kertomukset, että unohdimme kysellä kirkkokahvin perään.

Kirsi tutkimassa sukunsa vaakunoita

Flemingin suvun puhutteleva hautamonumentti 

Maskun seurakuntaan kuuluvassa Lemun kirkossa saimme jälleen kirkkokahvit. Pieni kaunis kirkko on rakennettu 1460-1480 ja omistettu Pyhälle Olaville. Sanajumalanpalvelus oli juuri päättynyt ja Maskun tuttu pastori otti meidät myöhästyneet kirkkovieraat tervetulleina vastaan. Tällä kertaa kahveista vastasi lemulainen rouva, lähetystyön tukemisen pitkäaikainen aktiivi, joka kertoili kirkosta, Lemusta ja Intiassa sijaitsevasta lähetystyön tukikohteesta. Kirkon ympäristö oli suomalaista kulttuurimaisemaa parhaimillaan. 

Lemusta suuntasimme Taivassalon kirkkoon,  mutta jouduimme kolkuttelemaan suljettuja ovia. Harmi, sillä kirkon ulkokuori kertoi sen kätevän sisälleen monta mielenkiintoista tarinaa. Masentua emme viitsineet, vaan päätimme kuunnella vatsamme kutsua. Kahvit olivat olleet erinomaisia, mutta nyt oli jo kunnon ruualle tarvetta. Jatkoimme kohti Kustavia, siellä odotti pari mukavaa ravintolaa ja majoituspaikka.

Venesataman vieressä nautitun aamupalan jälkeen suuntasimme takaisin Turun suuntaan. Vaikka Suomen Turku on, no se ainoa Suomen Turku, niin nyt ajoimme ohi ja suoraan Paraisten kirkkoon. Kirkon ympäristö kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin. Sisällä ei ole sen vaatimattomampaa. Edellisestä kirkosta on jäljellä 1200-luvulla rakennettu Agricola-kappeli, nykyinen kirkko on rakennettu 1300-1400-lukujen taitteessa ja huokuu vaikuttavaa historiaa. Tunnettu 1400-luvun maalausyrittäjä Pietari Henrikinpoika on tehnyt kirkkoon upeat katto- ja seinämaalaukset. Uskonpuhdistuksesta puhtia saanut kirkkohallitus päätti kuitenkin peittää nämä Paraisillakin, koska sarjakuvina Raamattua ja kirkon pyhimyksiä esitelleet taideteokset veivät liikaa huomiota kansankielisiltä saarnoilta. Mieli muuttui pari sataa vuotta myöhemmin ja keskiaikaisten kirkkojen valkoisten seinien alta alettiin raaputella vanhaa kirkkotaidetta esiin. Matkailija kiittää kirkkohallitusta ja kaikkia dogmaatikkoja tästä mainiosta päätöksestä.

Paavin vaakuna, ainoa säilynyt Pohjoismaiden kirkoissa

Paraisilla matkamme saa uuden sivujuonteen. Kulttuurin lisäksi alkoi kirjoittajan mielessä pyöriä Uuno Turhapuron rosentit. Kirsin sukulaisia, Garppeja, Djäkeneitä, Danskeja, Odygeja, Svärdejä, etc oli touhunnut useammankin kivikirkon rakentamisten taustalla. Mutta näin köyhänä kotivävynä vähän jurppii tuo vaimoni esi-isän,  Paraisilla huseeranneen Hartvik Dykerin kohtelu. Kaverilla oli kerran 1430-luvulla hirttänyt vähän kiinni ja oli ajanut riitakumppaniansa takaa Turun tuomiokirkkoon asti. Alttarin luona Hartvik oli vähän sohaissut toista lempeästi miekalla. Syntyi hirveä haloo, kirkko oli jouduttu tämän häpäisyn takia sulkemaan ja sitten jouduttiin suorittamaan suuret puhdistusmenot ennen kuin tilat voitiin ottaa uudelleen kirkolliseen käyttöön. Mahtimiehenä ja vielä mahtavampien appivanhempiensa, Laitilan Isokartanon Garpien avustuksella, Hartvik selvisi pannaan julistukselta, mutta joutui hyvityksenä luovuttamaan Paraisilla sijaitsevan Bortsbölen, eli Kappelinrannan kartanon Naantalin nunnaluostarille. Mielestäni tuomio on kohtuuton, Hartvikin lapsuutta oli varjostanut Mustana surmana tunnetun ruton haamu ja lisäksi hän oli joutunut leskeksi ja yksinhuoltajaksi aivan liian varhain. Vähemmästäkin voisi Hartvikin kohdalla vedota mielenhäiriöön, vielä kun miekalla kutiteltu ei edes menehtynyt kirkon alttarille. Päätinkin lähteä peräämään Hartvikin (ja vähän vaimoni perinnön) oikeuksia Kappelinrannan kartanolle.

Kappelinrannassa ei ollut nunnista jäljellä kuin tien nimi. Kartanon nykyiset omistajat olivat tietoisia Hartvikin kohtalosta, mutta vakuuttelivat hankkineensa omistoikeuden laillisella kaupalla. He esittelivät kartanoa meille ja sanoivat mielellään tarjoavansa tilaa juhlakäyttöön Hartvikin sukulaisille. Mukava omistajapariskunta muisteli Hartvikin saaneen omistukseensa Suosmeren kartanon Ulvilasta, että sieltä voisi mennä rosentteja kyselemään. Mutta jos kirkolta haluaa Kappelinrannan hyvityksiä tiedustella, niin lähellä on Kuusiston piispanlinna. Piispathan kirkossa niitä päätöksiä tekevät.

Kuusiston piispanlinna on todella upealla paikalla, kauniin niemen päässä. Mutta itse linna ei vastaa ympäristön mahtavuutta. Tai on varmasti joskus vastannut, sillä rauniot olivat edelleen vaikuttavat. Linnan edustalla oli pieni mökki, jossa uskollinen piispanlinnan palvelija teki parhaansa linnan entisen loiston palauttamiseksi. Kolme vuotta tämä koodauksen ammattilainen on rakentanut ohjelmistoja, joilla pääsee vierailemaan linnassa sen loiston päivinä, 1400-1500-lukujen vaihteessa. Mökissä oli myös hieno näyttely piispanlinnan vaiheista ja viimeisestä piispasta Arvid Kurjesta. Kirsin tutustuessa linnan loiston päiviin, sain tilaisuuden kertoa koodaajalle Hartvikista ja rosenteista, joista pitäisi piispaa reklamoida. Kaveri kertoi Arvid Kurjen lähteneen linnasta tanskalaisia ja ehkä myös uskonpuhdistusta pakoon Pohjanmaalle, tarkemmin kuulemma Närpiöön. Oli siis aika jättää tämä varsinainen Suomi taakse ja suunnata Pohjanmaan rannikolle.

Matkalla päätimme poiketa Laitilan Isokartanossa varmistamassa omaa selustaa piispan mahdolliselta kiukulta. Laitilan kirkon mainio opas tunsi Garpin suvun hyvin, mutta kertoi näiden Isokartanon olevan itse asiassa saman kuin Laitilan kirkonkylän, eli nykyisen keskustan alueen. Kotiseutunsa kuin omat taskunsa tuntenut opas lohdutti masentunutta mieltäni toteamalla, että Tokmannin takaa löytyy vielä Gappien kartanon kellarien jäänteitä. Tokmannin takapiha ei oikein vetänyt puoleensa, joten päätin tutustua Hartvikin kaiman ja tämän lasten serkun Hartikka Jaakonpoika Garpin 1460-luvulla  rakennuttaman kirkon saloihin. Pyhän Mikaelin mukaan nimetty kirkko on todellinen aarre. Kattomaalaukset ovat saman Pietari Henrikinpojan laatimaa kirkkotaidetta, väriloisto on vielä Paraisten kirkkoa vaikuttavampaa. Muoto, holvit, ikkunat, sisustus, maalaukset, kaikki on kirkossa tasapainossa. Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, mutta meidän piti kiirehtiä kohti pohjoista Arvid Kurjen jäljessä.

Närpiön kasvihuoneet ohitettuamme saavuimme Närpiön kirkon pappilan eteen. Pappilasta oli lyhyt matka kirkolle ja alue onkin yhtenäistä kulttuuriympäristöä. Kirkon vanhimmat osat ovat rakennettu 1435, joten jälkiä tai tietoja Arvid Kurjesta voisi löytyä. Toivo rosenteista hiipui, kun kirkkoa korjanneet paikalliset rakennusmiehet tai hautausmaan työntekijät eivät osanneet kertoa Kurjen liikeistä mitään, vaikka yritin asiaa myös ruotsiksi esitellä. Piti palata maallisesta mammonasta takaisin taivaallisimpiin asioihin ja näkyvään kulttuuriin. Katselemista ja ihmeteltävää riitti. Aivan erityisiä ovat kirkon edustalla riveissä seisovat kirkkotallit. Nämä ovat kuin hobittien koteja, mutta todellisuudessa niissä ovat kirkkovieraat voineet säilyttää menneinä vuosisatoina hevosiaan. Varmaan niitä on rakennettu Arvid Kurjen kirkkohallitukselle tai hiippakunnalle jättämillä varoilla, eli Hartvik-paran Kappelirannan rahoilla. Tähän johtopäätökseen täytyy tyytyä ja sitä kautta rosenttienkin katoamiseen, sillä tuskin Ulvilan Suosmeren kartanon nykyinen omistaja luopuu maistaan Hartvikin kotivävyn hyväksi. Mutta voisiko kirkkotallit nimetä Markon talleiksi?