tukevasti tuuliajolla

tukevasti tuuliajolla

maanantai 14. lokakuuta 2019

My eko

Syksyn tuulen voi Jerusalemissa tuntea jo ilmassa. Päivän kävelylenkin jaksaa aloittaa jo ennen pimeää, ilman että pelkää nestevajauksen iskevän. Normaali lenkkimme vie Vanhan kaupungin läheltä Teddy Parkin ja Sultans Poolin kautta kohti vanhaa juna-asemaa. Kissat pyörivät isoissa roskalaatikoissa metsästys mielessä. Yhtäkkiä kissojen hyörinä keskeytyy ja useampi hyppää maahan ja katselee ihmetellen vaikeroivaa lajitoveriaan. Ääntä ei juuri kuulu, mutta hätä on suuri. Nuori kissa on työntänyt päänsä maassa lojuvan muovipurkin sisään. Pyristelyistä huolmatta purkki ei irtoa päästä. Pienessä purkissa happii loppuu nopeasti.







Viime blogissa hehkutimme Yom Kippurin, tuon 24 tunnin täydellisen kaiken seisahtumisen vaikutusta ympäristöön. Israelissa ympäristövaikutusta on myös joka viikkoisella sapatin vietolla. Maa rauhoittuu melkoisesti viettämään tätä tuhansia vuosia vanhaa pyhäpäivän perinnettä. Liikenne ja siten erilaiset päästöt vähenevät varmasti 80%, vaikka Yom Kippurin kaltaiseen totaaliseen ajattomuuteen ei aivan ylletäkään. Mutta ihan huono keksintö tuo pyhän viettäminen, tai oikeastaan sen määräminen ei Jumalalta meille ihmisille ole, eikä sen vaikutus ole mitätön ympäristönkään kannalta. Kannattaisiko postmodernissa Euroopassa pikkaisen palata takaisin kristillisen kulttuurin arvoihin, pyhän pitämiseen ihan vaikka ympäristönkin nimissä?









Jos pyhäpäivän vietto onkin kärsinyt inflaation, niin monella tavalla Eurooppa ja erityisesti Suomi on maailman mittakaavassa edelläkävijä luonnon arvojen vaalimessa ja ympäristöstä huolehtimisessa. Siellä kaukana Pohjan perukoilla voi fokus erilaisissa vastakkainasetteluissa hukata sen yhteisen välittämisen, yhteisöllisyyden arvopohjan, joka tekee suomalaisen arjesta ehkä maailman parasta. Kovaääninen kiistely ilmastonmuutoksen vaikutusten arvioinnista ja siihen liittyvistä ehkäsevistä toimista hukkaa alleen sen tosiasian, että lähes jokainen normi (heh perus-sana on vähän kärsinyt inflaatiota...) suomalainen on hyvin ympäristötietoinen ja siitä huolta kantava. Jokainen suomalainen puolue haluaa harjoittaa maailmanmittakaavassa vastuullista ympäristöpolitiikkaa. Suomi voi ylpeillä monilla ympäristön vastuullisen käytön esimerkeillä. Suomalaisen maatalouden tuotanto on ihan oikeasti puhdasta ja myös kotieläin ja karjatalous voi esitellä itseään ekologisesti kestävällä perustalla. Ruoka maistuu "aidolta", toisin kuin monesti täällä nykyisessä asuinympäristössä, kun erilaiset tuholaisaineet maustavat kasviksia ja tuotantoeläinten kautta ihmisetkin saavat lääkkeitä enemmän kuin tarpeeksi.



Suomalainen luonto, kaupunkien ja kylien rauhallisuus ja kaikkialla silmiinpistävä siisteys ovat niitä asioita jotka jaksavat ihastuttaa aina kotimaahan paletessa. Tällä Lähi-idässä olemme saanet viettää useampia vuosia. Vaikka työ on mielenkiintoista ja kukkulat sekä kaupungit huokuvat ihmiskunnan yhteistä historiaa, niin välinpitämättömyys yhteisestä elinympäristöstä on hyvin surullista. Istanbulissa saasteet eivät vain tukkineet hengistysteitä, vaan täyttivät myös makunystyrät. Melu ja savusumu tekivät keski-ikäisistä ihmisistä jo vanhuksen näköisiä. Israel taas on maailman johtavia teknologiavaltioita, kierrättää vedestään 80%, mutta muu jätteiden lajittelu, kierrätys ja asenteet ovat vielä vuosia Pohjolaa jäljessä. Palestiinan puolella tilanne on paljon tätä surkeampi. Roska-astioita on katujen varsilla, mutta kun asenteet eivät ole muuttuneet kehityksen mukana, niin astiat saattavat seisoa tyhjinä. Tienvierustat ovat se tunnetuin kaatopaikka. Muoviroskaa lojuu ympäriinsä, kaduilla, kävelyteillä, puiden alla ja yleisillä piha-alueilla. Palestiinalaiset kodit ovat siistejä ja hyvin varusteltuja, mutta huolenpito ei yllä yhteisölliseksi. Olen kuullut monien syyttävän tilanteesta Israelia, mutta se selitys ontuu kyllä pahasti. Vierailemme pakestiinalaisalueiden kouluissa viikottain ja aamuisin koulujen piha-alueet ovat siistejä. Välitunnit ja viimeistään lounastauko muuttaa viihtyisän kouluympäristön roska-alueeksi. Pihoissa on useita roska-astioita, mutta karkkipaperit, juomatölkit, erilaiset muoviset eväspussit eivät löydä tietään näihin astioihin. Suomalaisen opettajan silmään tämä pistää rankasti. Jos toimisin rehtorina, kanttiini olisi kiinni niin kauan kuin opitaan piha pitämään siistinä. Kouluilla on toki erilaisia ympäristömanuaaleja, mutta kuten monet kansainväliset hankkeet, ne toimivat hyvin paperilla.







Olemme rakentamassa muutamassa palestiinalaiskoulussa Leadership-ohjelmaa, jossa yksi kokonaisuus koostuu ympäristötietoisuuden lisäämisestä. Kouluissa innostuneet sosiaalityöntekijät ja ohjelmaan valitut opettajat kouluttavat meidän kanssamme aivan mahtavia nuoria. Näissä nuorissa on tulevaisuus ja muutos. Saamme ylpeinä jakaa vinkkejä ja malleja suomalaisesta opetusosaamisesta. Suomessa kouluilla on ollut suuri rooli terveyden ja ympäristötietoisuuden vahvistamisesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapsille tulee antaa lapsen kokoinen rooli ja vastuu, mutta koulun kautta monet tavat muuttuvat myös perheissä. Yritämme täällä työssämme rohkaista kouluja toimimaan esimerkkeinä ympärivöivälle yhteisölle. Nämä palestiinalaisnuoret haastavat monia sukupolvia vakiintuneita käytäntöjä. He kykenevät tarkastelemaan asioita kriittisemmin, asia joka ei ole ollenkaan itsestään selvää arabiyhteisöissä. Vastuullisuuden tulee yltää omaa itseä ja perhettä laajemmalle. Betlehemin koulun Leadership-nuoret jalostivat ajatusta jo teoiksi. He järjestivät myyjäiset ja lahjoittivat summan Beit Jalan vanhainkodille. Myös alueen kuvernööri kutsui Leadership-oppilaat tapaamiseen, jossa nämä saivat esittää kysymyksiä hallinnon toiminnasta. Nuorten puheissa nousee esiin ympäristön merkitys. He haluavat vaikuttaa asenteisiin niin, että ympäristön tila alueella muuttuu. Iso askel on jo se, jos käytössä olevat roskikset tulisivat tehokkaasti siihen käyttöön mihin ne on tarkoitettu. Aloitetaan koulujen pihoista mallia näyttäen. Pienin askelin tehdään suurta muutosta.









Beit Jalan 103-vuotias rouva jakoi "meille" nuorille elämänohjeita.



Niin sen nuoren kissan kohtalo. Sorteissa, t-paidalla ja paljain käsin ei ihan hirveästi viitsi mennä ottamaan roskissa dyykkaavaa villikissaa syliin. Kissa oli kuitenkin niin hädissään, että antoi minun
kävellä viereen. Oikealla jalalla painoin muovipurkin sisällä olevan kissan pään rauhallisesti mutta lujasti seinää vasten. Yhteistyö sujui hyvin, sillä kuin käskystä kissa lakoi kiskoa päätään irti muovipurkin sisältä lajitoverien seuratessa hämmentyneinä ympärillä. Vihdoin purkki irtosi ja muutaman juoksuaskeleen jälkeen nuori kissa vilkaisi minuun ja hävisi muun porukan mukana vapauteen. Fiilis oli itsellä aika korkealla, mutta samalla kypsyminen muoviroskaa kohtaan nousi entisestään. Mites siellä isossa kirjassa sanottiinkaan... ihmisen osa olisi viljellä ja varjella luomakuntaa. Pikkasen olisi tässäkin petraamista....





perjantai 11. lokakuuta 2019

Päivä nolla?

Erilaiset scifi-elokuvat ja sarjat ovat takoneet mieliimme maailmanlopun visoita tai vaihtoehtoisia todellisuuksia. Ihmiskunnan normaali elämänrytmi on poissa,  tuntemamme sivilisaation loppu on tullut, kaupat ovat lukittuja tai tyhjiä, kadut huutavat autiuttaan, zombiet uhkaavat eloonjäämisestä taistelevia walkingdeadien tunnareiden soidessa taustalla.







Moni turisti varmaan hieraisi kerran jos toisenkin silmiään kuluvan viikon tiistai-iltana Israelissa liikkuessaan. Tai jos joku oli mennyt nokosille jetlagin väsyttämänä ja herää keskiviikkona unisia silmiä hieroen, mitä silloin näkee tai luulee näkevänsä? Vähintään voi luulla maailmanlopun koittaneen. Onko Jeesus tullut hakemaan omiaan ja jättänyt minut tänne, vaikka olen näin lähellä Öljymäkeä vai onko Iran saanut ydinpomminsa valmiiksi ja kaikki muut ovat pommisuojissa piilossa? Vai onko se paha, paha virus päässyt pakoon laboratoriosta ja nujertanut 99% ihmiskunnasta, samaan aikaan kun olen nukkunut huolettomana hotellissani ?









Tai entäs erilaiset luonnonsuojeluryhmät, jotka pyrkivät vähentämään kaupunkien keskustojen liikennettä yhdeksi päiväksi tai edes pariksi tunniksi. Mitäs te siellä puuhastelette saamatta aikaan oikein mitään. Tulkaa käymään Israelissa! Avain sana on Yom Kippur, suuri sovituspäivä. Tämän merkillisen 24 tunnin aikana maailma sananmukaisesti pysähtyy. Kaikki zombie-fanit ja maailmanlopun odottajat, tulkaa imemään tunnelmaa, kun valtatiet loistavat autiuuttaan. Tai kaikki (anteeksi ilmaisuni, mutta on tyylikeino ei kannanotto) "viherpiipertäjät", tulkaa katsomaan ja ihmettelemään, kun suurkaupungeissa kuulee lintujen laulun joka korttelissa. Tai ainaisia laihdutuskuureja yrittävät, tulkaa kaupunkiin, jossa kaikki, siis kaikki, jopa 24/7 kaupatkin ovat kiinni täyden vuorokauden, ravintoloista puhumattakaan. Sohvaperunatkin joutuvat etsimään muuta tekemistä, koska telkkarista ei tule mitään.








Israelilaisille päivä, kuten ehkä edellä kerrotusta ymmärtänet, on erityisen pyhä ja merkityksellinen. Se päättää juutalaisesta uudesta vuodesta alkaneen katumuksen jakson. Silloin voidaan pukeutua valkoisiin, joka kuvaa katumuksesta saavutettua puhtautta synneistä. Valkoisia vaatteita merkittävämpi, ainakin lapsille on tyhjät kadut ja valtatiet. Niiden liikennevalojen keskellä lapset opettelevat pyöräilemään tai hyppelevät yli kaistaviivojen. Joka puolella ympäröi valtava rauha, keskellä suurkaupunkia se tuntuu kuin unelta.











Mutta jos ensi vuonna tulet tätä paikan päälle ihmettelemään, muista tulla ajoissa. Israelin lentokentät ovat yhtä hiljaisia Yom Kippurin ajan kuin koko muukin maan liikenneverkko. Siinäkin on ihmettelemistä, ainakin "kaikki mulle heti ja aina"- länkkäreille.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Elinalla on asiaa!

Sapatti -
ja niin oli hyvä.


Pakko julkaista tämä Elinan teksti. Isoa asiaa! Elina vietti Israelissa kolme kuukautta Suomen suurlähetystössä harjoittelijana. Jotain taisi jäädä takataskuun kotiin vietäväksikin....

Postauksen kuvat ovat erään sapatin kävelymatkan varrelta Jerusalemin ns. Hevospuistosta. Näyttely, Ikkunatarinoita (Yoram Amir ja Lili_X_Faluja), on loppukesältä. Teoksessa on Jerusalemin hylätyistä taloista 550 ikkunaa eri aikakausilta. 




Istun parvekkeella lauantai aamuna. Syön juuri valmistamani sämpylän ja juon kahvin. Otan
Raamatun esiin. Avaan sen vanhasta testamentista Ensimmäisen Kuninkaiden kirjan kolmannesta
luvusta.




On sapatti. Jerusalem herää vähitellen uuteen päivään, mutta hiljaisuus jatkuu. On rauhallista.
Nautin aamuhetkestä pitkän kaavan mukaan, puen vaatteet ylleni ja lähden ulos.
Parin korttelin päässä asunnolta sijaitsee Jaffakatu- Jerusalemin vilkkain liikekatu, jota pitkin kulkee
myös raitiovaunulinja. Katu on aina eläväinen. Se tarjoaa mitä moninaisimpia kauppoja sekä toinen
toistaan täydempiä kuppiloita ja ravintoloita. Ihmiset kiirehtivät raitiovaunulla töihin, yliopistoon,
kouluun, kuka milloin minnekin. Aina, paitsi sapattina.


Sapatti on juutalaisten pyhäpäivä – viikon seitsemäs päivä. Se on päivä, jolloin Jumala lepäsi
luotuaan maailman. Onhan maailman luominen varmasti raskasta- ajatella nyt, loihtia kaikki oleva
olevaksi, aivan alusta ennen kuin oli mitään muuta kuin se oleva, mitä Jumala on. Ilman
minkäänlaista ohjekirjaa tai materiaaleja Hän loi kaiken. Kyllähän tuollaisen ponnistuksen jälkeen
itse kukin tarvitsee lepoa.



Onneksi, ja toistan, meidän onneksi, tuo luomistyö ei Jumalalle ollut mahdotonta. (Toisaalta tässä
lauseessa piilee jonkin sortin ongelma– voisiko sille, joka mahdollistaa kaiken, joka on luonut raamit
sille mitä me ihmisinä käsitämme mahdottomana ja mahdollisena, olla jokin mahdotonta?) Oman
ihmisjärjellisen tulkintani mukaan, on maailman luominen saattanut kuitenkin olla energiaa vievää enkä tällä epäile ollenkaan Jumalan vahvuutta tai puhu Jumalan puolesta. Tulkintani esitän
ainoastaan perustuen siihen, mitä Raamattu ilmoittaa, ja se ilmoittaa, että seitsemäntenä päivänä
Jumala lepäsi. Ja uskon, että niin Hän kehottaa myös meidän tekevän oman itsemme ja
jaksamisemme vuoksi.


Mutta onko sapatin vietto vain omaa itseämme varten? Eikö se pitäisi pyhittää Jumalalle, sille, joka
meidät on luonut? Lepopäivä on sanansa mukaisesti levon päivä. Päivä levolle. Päivä sille, että
irtaantuisimme kerran viikossa kaikesta siitä, mihin tämä maailma meitä vaatii. Päivä sille, että
saamme syventyä ja keskittyä niihin asioihin, jotka Jumala näkee meille tärkeiksi. Päivä sille, että
pysähdymme kuuntelemaan sitä, mitä meidän Luojallamme on meille sanottavana.
Juutalaiset käyvät sapatin viettoon aina perjantai-iltaisin. Ihmiset kulkevat pitkin katuja perheen
yhteiselle illalliselle rientäen. Töistä päästään jo puolelta päivin, sillä sapatin valmisteleminen vie
aikaa. Julkisiin kulkuvälineisiin ja kauppoihin kiirehditään, ennen kuin ne suljetaan vuorokaudeksi.
Kaduilla kulkevat ihmiset ruokavuoat käsissään ovat tavanomainen näky Jerusalemin kiireisessä
perjantai-iltapäivässä, joka vähitellen hiljenee illan päivän kääntyessä iltaan. Illalla sytytetään
sapattikynttilä.


Lauantai vietetään ystävien ja perheen kanssa. Sapattilounaan jälkeen osa lähtee puistoon
viettämään yhteistä lepopäivää; pelailemaan ja nauttimaan siitä päivästä, jona saa olla tekemättä 
työtä. Sapattina on kiellettyä puhua tulevasta viikosta. Asioita, jotka liittyvät tulevaan viikkoon, on
soveliasta ottaa puheeksi vasta sapatin päätyttyä lauantai-iltana. Illalla kello kahdeksan jälkeen,
sapattikynttilä sammuu. Vähitellen ihmisten puhelimet alkavat piippailla, jostakin kuuluu kitaran
soittoa ja kadut heräävät vilkkaaseen hälinään. Sapatti on ohi ja uusi viikko on alkanut.
Myönnettäköön, että itse hieman fuskaan. Aamukahvini keitettyä laitoin Leonard Cohenia soimaan,
vaikka sapattinahan ei juutalaisen tulkinnan mukaan kuulu käyttää elektronisia laitteita. Tässä
saatan lipsahtaa, mutta onneksi minut on vapautettu lain alta. Miten mahtavaa tuo onkaan! Saan
keittää kahvini juuri silloin kuin minua huvittaa, kuunnella musiikkia lepopäivänä sekä käyttää jopa
hissiä ilman omantunnon tuskia!



Israelissa sapattiin rauhoittuminen vie mukanaan. On ihailtavaa, kuinka tuo lepopäivä on yhteisesti
jaettu ja suurin osa kansasta viettää sitä tavalla tai toisella. Puhelimet suljetaan vuorokaudeksi ja
siitä selvitään. Tämä ajatus saattaa pelästyttää meitä, jotka olemme digitalisoituneet yksilöinä jo
siihen muottiin, että puhelin on osa meitä. Olemme jatkuvasti tavoitettavissa. En tiedä varmaksi,
mutta uskon, että tätä lukiessasi toivot, ettei näin tarvitsisi aina olla. Miten ihanan rauhoittava
ajatus, jos joskus voisi olla ilman puhelinta koko päivän, ja toisaalta, miten vaikeaa se onkaan
toteuttaa. Mutta miksi?


Tässä hektisessä maailmassa meistä on tullut yhä levottomampia ja uskon sekä pelkään, että tuo
kehitys jatkuu entistä huonompaan suuntaan. Mitä meille on tapahtumassa? Annammeko aikaa
enää sille, mitä oikeasti henkisen hyvinvointimme kannalta tarvitsisimme? Huijaammeko itseämme,
ettei meillä olisi aikaa? Jaksammeko enää edes keskittyä kirjan lukemiseen, sillä puhelimeen
kietoutuneina meidän keskittymisemme herpaantuu muutaman minuutin välein tarkistamaan mitä
näytölle on ilmestynyt? Myönnettäköön, että itsellenikin oli haastavaa löytää aikaa tämän tekstin
kirjoittamiseen, vaikka todellinen ongelma oli rauhoittumisen löytämisessä. Ja tähän
rauhoittumiseen meidän Herramme kutsuu, sillä Hän kyllä tietää, mikä meille on parasta.
Kaihoisasti mietin, miten ihanaa olisi, jos voisin itse viettää sapattia joka viikko, yhden vuorokauden
ajan. Miten ihanaa olisi, jos voisin jakaa sen yhdessä läheisten ihmisten, perheeni ja ystävieni, kanssa
sekä ennen kaikkea, Jumalan kanssa.

Sapattina saamme täyttää itsemme sillä hengen ravinnolla, jolla jaksamme taas seuraavan viikon.
Olit sitten juutalainen, kristitty, ateisti tai kuka tahansa, pyhitä lepopäivä. Anna aikaa sille, mikä
sinulle on merkityksellistä. Anna aikaa niille tärkeille asioille, jotka saattavat arjen kiireellisyyden ja
hektisen, itseen keskittyvän elämän pyörteissä unohtua. Pyhitä lepopäivä, sillä niin on hyvä.