Tänään oli päivä, jolloin voisin sanoa ymmärtäneeni elämästä taas himpun verran enemmän. Se ´himpun verran enemmän`on juuri se mitta, jota itse harvoin huomaa, mutta se kuitenkin on olemassa.
Opettajana olemista ei oikein voi pistää mihinkään tiettyyn muottiin. Kyllähän sitä pitää äidinkieltä ja matematiikkaa, luonnontietoa ja muutakin opettaa. Omalta osaltani voin kuitenkin sanoa, että työni on paljon, paljon muuta kuin pelkkää aineen opettamista. Niin se on täällä KV-koulussa kuin kotoisassa Suomessakin. Itse olen alaluokkien opettaja, mutta olen kuullut todisteita ja vakuutteluja myös siitä, kuinka yläluokkienkin opetukseen sisältyy edelleen muutakin kuin ainesisältöjä.
Tykkään töistäni. Jokainen päivä on erilainen. Tässäkin työssä pystyy kehittymään ja toisaalta monen vuoden rutiini tuo varmuutta, jolloin pystyy keskittymään olennaiseen. Ihan parasta töissä on ne lapset, joiden aitous ja välittömyys riemastuttaa päivittäin. Iloiseksi saa se, kun huomaa oppilaan hoksanneen aiemmin vaikeuksia tuottaneen ongelman. Tai kun ujo lapsi uskaltautuu ääneen puhumaan ja löytää kivan kaveriporukan. Tai kun joskus jokainen odottaa nätisti ja rauhassa vuoroansa ja paikka jonossa löytyykin etuilematta. Lasten persoona ja temperamentti tuo työhön oman suloisen vivahteensa.
Aina en kuitenkaan jaksa olla hyväntuulinen opettaja. Rasittavinta työssäni on...lapset. Kummasti sitä pitkäpinnaisuus hiipuu, kun noin seitsemättä kertaa muistutan samasta asiasta tai kummastelen, miten joku taas tänään kohteli kaltoin luokkatoveriaan, vaikka juuri eilen tästä asiasta keskusteltiin. Tai jälleen kerran kehoitan kuuntelemaan eikä puhumaan samaan aikaan, kun jollekin toiselle on annettu puheenvuoro. Hiukkasen myös levollinen ulkoinen habitus kärsii, kun lähes parikymmentä 6-vuotiasta haluaa ehdottomasti ja juuri nyt, täysin samalla hetkellä kertoa opelle jotain elintärkeää ennen tunnin alkua. Aikansa ottaa, kun kaikki kuulevat jälleen kehoituksen hiljentyä ja odottaa vuoroansa.
Jokaisena päivänä opetellaan ryhmätyötaitoja sekä tunnilla että taukojen aikaan. Usein juuri jakaminen muiden kanssa, oman vuoron odottaminen ja oikean ja väärän oppiminen tuottavat ongelmia. Yhtä paljon kuin tunnen velvollisuudekseni opettaa ainesisältöjä, koen ehdottoman tärkeäksi myös kasvattamisen. Päivittäin keskustelemme erilaisissa tilanteissa oikein ja väärin tekemisestä, toiseen huomioon ottamisesta, rehellisyydestä ja hyvistä käytöstavoista.
Välillä koen valtavaa epäonnistumista työssäni, kun päivä on jälleen mennyt ohjeistamisessa, säätämisessä ja riitojen selvittelyssä. Kuitenkin välillä päiviin kurkistaa jostain nurkan takaa jotain aivan muuta.
Sieltä ristiriitaisuuksien keskelle hiipii ystävyys, empaattisuus, toisen auttamisen halu ja kohteliaisuus. Kyyneleet valuvat tytön poskia pitkin, kun hän pohtii, tietääkö äiti ja isä kotona, ettei auringonpimennyksen aikana saa katsoa suoraan aurinkoon paljain silmin. Koko luokassa herää huoli tytön vanhemmista ja joku ehdottaa, että tytön äidille pitää soittaa. Tyttö sai tiedon vanhemmilleen ja varmuuden etteivät vanhemmat menetä näköään. Kaikki olivat tytön mukana iloisia.
Poika on palaamassa takaisin kotimaahansa. Itku tulee väkisin silmäkulmaan, kun luokkakaveri ojentaa läksiäislahjaksi ostamansa pikkuauton. Sitä on vaikea ottaa vastaa, koska ei halua ajatella lähtevänsä ja joutuvansa jättämään kivat kaverit tänne. Kohta itkevät sekä lähtijä että lahjan antaja. Ympärille kerääntyy huolestunut joukko luokkatovereita kysymään, mikä on hätänä. Asian selvittyä heille, kuuluu kuin yhdestä suusta vakuutteluja siitä, kuinka ikävä tulee olemaan molemmin puolinen ja kuinka lähtijä voi aina tulla tänne käymään.
Arki on arkea. Joskus kesken kaiken hetki pysähtyy. Tänään se pysähtyi, kun halasin lähtijää. Monta päivää on yhdessä taivallettu, opittu tuntemaan toisiamme, naurettu ja itketty. Opettajan mielessä on suurimpana kysymys, mitä kerroin, opetinko oikein, näytinkö oikean suunnan, osoitinko välittäväni. Halatessani yritin jotain sanoa, lähettää matkaan, mutta eniten puhui kuitenkin pysähtynyt hetki, halaus, kyyneleet, lähtijän piiiiiitkä, luja rutistus. Olin tärkeä, pojan ensimmäinen ope, yksi tärkeä aikuinen hetken hänen elämässään. Välillä on oikein hyvä huomata, että omalla työllä on kuin onkin merkitystä! Isän haltuun!
Kuvat ovat kiinalaisen pojan läksiäisjuhlista, kiinalainen uusi vuosi -teemalla.
