Perinteet!

Tänään alkoi adventin aika! VIHDOINKIN! Olen joutunut oikein pinnistelemään, etten ota varaslähtöä. Lopulta sain itseni hillittyä!


Niinpä...meidän perheväen perinteitä kunnioittaen, vasta eilen, ennen arvoisia nuorisovieraitamme, laitoin vähäiset Turkki-kotimme joulukoristeet paikoilleen odottamaan ensimmäisen adventin aamua. Pikkuiset sosiaaliset mediat olivat kyllä jo laulaneet, että kotona Suomessa asustelevat perheen jäsenemme olivat ottaneet varaslähdön kukin tahoillaan koristeiden esiinottamisessa. Mutta ei se haittaa, hyvä mieli tulee perinteistä!

Pari viikkoa sitten ostin Ikean ihmeellisestä maailmasta joulutähden, isoimman, jonka olen eläessäni ostanut, halkaisijaltaan metrin! Vihdoinkin minulla on tarpeksi iso ikkuna, jonka eteen sen voi ripustaa. Koto-Suomessa on ruutuikkunat, a`40 cm ruutujen taakse on jokseenkin turha isoja tähtiä asetella.

Kuusenkin löysimme. Ikeasta sekin. No ei sentään oikea kuusi, vaan sypressi saa toimittaa kuusen virkaa vihreän värillään, ihanine tuoksuineen. Pikkuiset joulupallot ja hopeanauha on tarkoin aseteltu sen oksille.

Adventtikalenterisukka on muuttunut pikkuiseksi, ystäviltä lahjaksi saaduksi, "rasiaksi". Ensimmäisessä luukussa tuoksui ja MAISTUI Fazerin Geisha ja Wiener nougat. Ei ollenkaan paha, ja luulenpa että kalenteri on aika suklaavoittoinen (lue: suomalaisen suklaan) tänä vuonna.

Perinteistä rakkain ja tärkein on päästä laulamaan Hoosiannaa ensimmäisen adventtisunnuntain messuun. Niinpä suuntasimme aamulla askeleemme kirkkoon. Adventti alkoi täälläkin tuttua tutummin: Lapset laulavat edessä "Nyt sytytämme kynttilän", ensimmäinen kynttilä syttyy ja hetkeä myöhemmin saa itse yhtyä "Hoosiannaan", tällä kertaa tosin turkiksi. Eikä vieras kieli haitannut yhtään, messu oli erityisen juhlava ja mieleenpainuva!

Meidät on yllättänyt se, miten paljon täällä pääsee nauttimaan jouluisista asioista, onhan tämän maan valtauskonto kuitenkin islam. Ostoskeskukset ovat täynnä jouluvaloja, osa kaupoista myy joulun tavaraa ja joissakin kuulee jopa joululauluja. Ehkä kummallisin yhdistelmä oli joulukrääsäkauppa joululauluineen, omistajan palvellessa asiakkaita hymyillen musta huivi päässään.

Hämmennys saa jonkinnäköisen selityksen tästä ristiriidasta, kun silmiin osuu ensimmäisen kerran kyltti, jossa lukee "Mutlu yıllar!" tai "Happy New Year!" Täällä joulu ja uusi vuosi sekoittuvat keskenään, "Hoosianna, Daavidin Poika" jää tyystin taka-alalle.

"Nyt sytytämme kynttilän, se liekkiin leimahtaa.
Me odotamme Jeesusta, seimessä nukkuvaa."

Levollista adventin aikaa jokaiselle!

vapaapäivä

Kahden päivän ylimääräinen vapaa töistä oli enemmän kuin tervetullut! Turkin kansalliset kokeet 8.-luokkalaisille tyhjensi koko koulun, ja soi opettajille hengähdystauon hektisen arjen keskellä. Vapaapäivinä voi sitten puuhailla kaikkea sitä, mitä töiden jälkeen iltaisin ei jaksa.

Kolmikkomme nuorin jäsen tilasi suomalaista pullaa oman koulunsa jokaviikkoisen luokkapalaveriin, joka välillä toteutetaan "class breakfast" -muodossa. Vapaapäivän aamu alkoi kotoisan pullan tuoksuisesti, tällä kertaa ihan aidosti kardemummalla ja raesokerilla höystettynä. Täältä ei saa kardemummaa jauhettuna eikä sokeria rakeen muodossa. Onneksemme saimme niitä ummulta (trad. mummu) Suomesta hänen täällä kyläillessä.

Vapaapäivänä ehtii myös kierrellä lähiseutuja, poiketa kahville ja muuten vain bongailla Istanbulin liikenteen seassa lukuisia vapaana juoksevia koiria ja kevyesti astelivia kissoja. Tosin päivät elikoilla lähinnä kuluvat nukkuen, kunnes iltaisin ne heräävät kulkemaan.

Illalla meidät oli kutsuttu suomalaisten ystäviemme luokse kylään. Toiveikkaina, ystäväperheen isännän ohjeesta huolimatta, otimme taksin sijasta bussin Ümraniyesta Çekmeköyhyn. Sateen ja harmauden keskellä, jälleen kerran täpötäydessä ruuhkabussissa, Istanbulin loppumatonta liikennettä manaten, matkasimme määränpäähämme puolitoistatuntia (plääh!).  Perillä kuitenkin hymyn kasvoille toi kolme pellavapäätä, äiti ja isä, ihana vieraanvaraisuus ruokineen ja kahveineen.

Vapaapäivän päätteeksi jaksaa kolmikon ainoa naisosapuolikin osallistua miesväen jokakeskiviikkoseen salibandyyn. Peliporukka on kansainvälistä, turkkilaista, amerikkalaista, suomalaista nais- ja miespuolista, nuorempaa ja keski-ikäistä. Joku pelaa enemmän ja joku vähemmän tosissaan. Saldona nautinnollisesta peli-illasta oli hyvä mieli, mukana olleen pellavapään sanoilla höystettynä: "Sähän osuit palloon monta kertaa". Ehkäpä sitä uskaltautuu pelaileen ensi viikollakin kuopuksen rohkaisemana: "Sä äiti puolustit hyvin".

Palvelua, palvelua ja palvelua

Turkki on palvelun yhteiskunta. Mikäli sinulla on rahaa, sinun ei tarvitse tehdä itse mitään. Me, joilla sitä rahaa on vähemmän, pääsemme myös nauttimaan palveluiden runsaudesta, koska osa palveluista on ilmaista ja osa hyvin halpaa. Asunnon vuokraan kuuluu roskien vientipalvelu, itse ei tarvitse kuin jättää roskat kerrostalon käytävään. Ravintoloissa ja kahviloissa asiakasta palvellaan pöytään. Tarjottimia ei kuulu asiakkaan kanniskella, ei ennen eikä jälkeen ruokailun. Puistoissa hattaratkin toimitetaan picnikkiä viettäville perheille. Edes pikaruokaketjuissa ei tarvitse siivota jälkiään pöydästä. Se ei ole edes suotavaa, sillä palvelu työllistää ihmisiä ja itsepalvelu tarkoittaisi näiden ihmisten työn tyhjäksi tekemistä.

Suomalaisena, kyllä minä ittekkin- tai ei tartte auttaa- tyyppinä meidän on monesti vaikea ottaa vastaan palvelua. Olo tuntuu jotenkin vaivaannuttavalta. Kotikaduillamme törmää kenkien plankkaajiin. Olen käyttänyt kyseistä lähes ilmaista palvelua muutaman kerran. Viimeiset kerrat olen käynyt saman miehen tuolilla istumassa. Yhteistä kieltä on niukasti, mutta pyrkimys ymmärtämiseen on kova. Ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti etukäteen hinnaksi viisi liiraa, eli vajaa kaksi euroa. Toimenpide kesti lähes puoli tuntia, jonka aikana utelimme molemmin puolin toistemme elämästä pääasioita. Keskustelun aikana hän tilasi minulle kaksi lasia teetä ja paikalle saapuneelle vaimolleni myös lasillisen teetä. Jutustelun aikana kävi selväksi, että perheessä on kymmenen lasta, joita hän elättää. Kengät tulivat loistavaan kuntoon. Halusin maksaa kymmenen liiraa loistavasta ja huolella tehdystä työstä sekä teen tarjoilusta. Mies ei suostunut, ei millään. Viisi liiraa oli sovittu, ja tee kuului vain hyvään palveluun. Hieno mies, ylpeä ammatistaan ja halusi osoittaa vieraanvaraisuutta ulkomaalaiselle. Hän sai meistä vakiasiakkaat.

Onko vielä pitkä matka jonnekin?

Pöly on laskeutunut Istanbuliin saapumisemme jälkeen. Monenlaista tohinaa on ollut ensimmäisinä kuukausina, aika on rientänyt ja pienten kertomusten jakaminen on viivästynyt marraskuun harmauteen saakka. Kaikkea ihmeellistä on tullut vastaan. Poimimme tähän ensimmäiseen kertomukseen sen täällä asumisen jokapäiväisen todellisuuden ytimen; onko vielä pitkä matka jonnekin?

Istanbul on arviolta 17 miljoonan ihmisen koti. Uusia ihmisiä saapuu yli tuhannen hengen päivävauhdilla. Kotimme ikkunasta näkyvät rakenteilla olevien kauppakeskusten ja toimitilojen pilvenpiirtäjät. Liikennejärjestelyt eivät pysy millään kaupungin kasvamisen mukana. Metrolinjoja rakennetaan imemään osa tungoksesta maan alle, mutta samalla rakennustyöt maanpäällisten asemien kohdalla aiheuttavat järkyttäviä pullonkauloja jo muutenkin ruuhkaisille väylille.

Ensimmäisiä asioita, joissa saimme arvokkaita neuvoja paikallisilta, kokeneimmilta suomalaisilta oli, että yksi asia yhteen päivään. Aluksi se tuntui kovin hämmentävältä, kyllähän sitä suomalainen runttaa hoidettavia juttuja läpi urakalla ja tehokkaasti. Karu totuus on paljastunut moneen kertaan, joskus kunnolla kantapään kautta. Jos lähdetään kävelymatkaa pidemmälle, ei voi etukäteen tietää kauanko matka kestää, sen tietää, että se kestää. Olemme yrittäneet oikaista joissain tilanteissa, jos on näyttänyt, ettei meille ole siinä tietyssä bussissa tilaa tai se väylä on ihan tukossa tai sitä bussia ei kuulu. Yleensä on tullut hypättyä ojasta allikkoon. Eräänä lauantaina päätimme käydä rentoutumassa uudessa ja upeassa Akasya-kauppakeskuksessa. Menomatka sujui normaalisti, mutta paluu illalla oli erilainen kokemus. Moottoritien vieressä, risteävän valtaväylän sillan alla oli pysäkki, josta piti hypätä bussin kyytiin. Pysäkki oli aivan täynnä väkeä, satoja ihmisiä tunkemassa toisten eteen, jotta näkisivät oman linjansa numeron saapuvien bussien, taksien ja dolmusten sekamelskassa. Tilannetta ei voi oikein kuvailla. Tuli mieleen, että suomalainen poliisi saisi paikanpäällä hermoromahduksen kahdessa minuutissa. Meidänkin hartaasti odottamamme bussi 14DK pääsi jossain välissä ohitsemme. Päätimme hypätä paikalle osuuneeseen 11US bussiin muistellen sen reitin sivuavan kotiamme..... Tajusimme auton tungoksessa, että bussin seuraava pysäkki onkin kauimmaisen sillan vieressä sijaitsevassa kaupunginosassa, lähes 15 kilometrin päässä. Seisoimme bussissa, joka mateli moottoritien ruuhkassa tasaisen varmasti kauemmas kodistamme. Rentouttavaksi tarkoitettu lauantaipäivä sai vähän toisen tunnelman. Lopulta, hyvin myöhään, yliväsyneet matkamiehet eivät voineet kuin vain nauraa tilanteelle.

Olemme nyt istanbulilaisia, olemme usein matkalla, menossa tai tulossa, liikennevaloissa, ruuhkabusseissa, lautoilla yli Bosporin, täysissä metrovaunuissa tai kaahavissa ja puikkelehtivissa keltaisissa takseissa, miljoonien muiden kaupungin asukkaiden lailla.

Tänään olimme satojen tuhansien istanbulilaisten mukana Bosporin ylittävällä sillalla. Kerran vuodessa tuo valtava riippusilta on suljettu autoliikenteeltä, kun Istanbul maratonin lähtöpaikka on sillan Aasian puoleisessa päässä. Kymmenien tuhansien kilpailijoiden lisäksi tavalliset kaupunkilaiset ottivat ilon irti sillan ylittämisen riemusta. Ihmisiä käveli, pomppi, rullalautaili, tanssi ja juoksi, kuvaten samalla itseään Bosporin päällä. Toisin kuin maratoonareilla, päämäärällä tai matkan pituudella ei ollut väliä. Paahdettujen kastanjoiden ja simittien tuoksun keskellä riemuittiin vain erilaisesta päivästä, kukaan ei ollut myöhässä tai kireällä tunnelmalla, kaikki olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan.