Karanteenikonkarit

Elämä kulkee kahdessa kerroksessa. On karanteeni, jossa arjen rutiinit ovat rajalliset ja tylsistyminen koittaa helposti. Toisaalta maailman muutos on niin nopeaa, että ajatus, ymmärrys ja ennen kaikkea tunne-elämä ei ehdi pysyä mukana. Me käymme läpi nyt molempia. Vielä viime viikolla täydensin keittiön ruokavarastoja mahdollisuuksien mukaan Israelissa. Nyt olemme purkaneet jo laukkumme Porissa. Miten tähän oikein tulimme?

Istanbulin kentällä. Surrealistinen ilmoitustaulu, keltaisella lukevat lennot peruttu.

Pakattu 

ja siivottu

Korona ja karanteeni. Koko maailma pohtii näitä kahta käsitettä, niiden vakuttavuutta ja varautumista. Toimenpiteet ja niiden ajoittaminen vaihtelevat maittain. Israelissa ja palestiinalaisalueilla toimet ovat olleet nopeammat ja kireämmät kuin Suomessa. Kolmisen viikkoa sitten oli viimeiset päivät, jolloin pääsi vielä käymään Länsirannalla. Sen jälkeen siellä suljettiin kaikki, koulut, julkiset kokoontumiset, turistinähtävyydet, jne. Osa turistiryhmistä jäi jumiin Betlehemin hotelleihin. Israelin puolella tuli määräys, että kaikki Betlehemin seudulla käyneet ovat kahden viikon karanteenissa. Meiltä oli juuri Kirsi, Iina ja volunteerit vierailleet Betlehemissä, joten 14 vuorokauden karanteenia vietettiin "perhepiirissä" keskuksella. Tuona ensimmäisenä karanteenijaksona niin Palestiinan kuin Israelin viranomaiset kiristivät arkielämän määräyksiä. Israelissa aluksi kaikki 10 hengen tapahtumat kiellettiin ja pian määrä laskettiin viiteen henkeen. Ravintolat ja kahvilat saivat myydä tuotteita vain ulos. Lopulta sallittiin vain aivan pakollisissa asioissa liikkuminen, liikkuminen sallittiin vain 10 minuutin päähän kodista. Riskiryhmien tulee pysyä sisällä asunnoissa tapaamatta ketään muita kuin perheenjäseniä. Palestiinan viranomaiset taas määräsivät täydellisen ulkonaliikkumiskiellon, jota mustat viranomaisten autot valvoivat kaduilla. Saimme tietoa tilanteesta Betlehemin alueella asuvien ystäviemme lähettämistä viesteistä ja videoista. Surullista on, että jännitys kristittyjen ja muslimien välillä kasvaa. Yhteenotoiltakaan ei siellä vältytty.

 

Viimeisiä lenkkejä ulkona, vielä joku muukin oli kävelemässä

Hiljentynyt Montefioren alue

Kuin viikkoja tai kuukausia jatkuva sapatti...

Eri yhteistyötahojen kanssa olemme puhelimessa ja internetissä pohtineet tulevaisuutta ja yhteistyömme jatkoa. Betlehemin suunnalta kuulimme, että huhtikuun alussa päättyvää poikkeustilaa tullaan jatkamaan ainakin toisella kuukaudella, eli lukuvuosi tulee todennäköisesti olemaan ohi. Israelin puolella Notre Damen koulun rehtori Eyad uskoi koulujen alkavan vasta syksyllä. Notre Damen ja Ylöjärven lukion yhteistyö jää odottamaan parempia aikoja, toivottavasti vierailut pääsevät syksyllä käyntin. Katolisen hepreankielisen seurakunnan nuorten tapahtumat ja leirit on kevään osalta peruttu. Luterilaisen seurakunnan isoskoulutus kuten myös yhteisleiri ruotsalaisen nuorisoryhmän kanssa siirtyy. Toiveissa vielä on, että yhteisleirin toinen vaihe toteutuisi elokuussa.

Mutta työmme jatkuu ns. etätyönä. Pidämme palaverit puhelimessa, lähettelemme sähköpostilla ajatuksia puolin ja toisin. Laadimme isoskoulutusmateriaalille jatkoa. Koulujen Leadershipin pilottivuoden yhteenveto pitää laatia etäyhteyksien kautta ja myös suunnitella toisen vuoden ohjelmapaketit siirtymävaiheineen uuden ikäluokan liittyessä mukaan. Töitä siis riittää, vaikka koulujen opettajien, rehtorien ja sosiaalityöntekijöiden nauravat kasvot, hyväntuoksuinen arabikahvi, iloiset tervehdykset, Pjotorin ja Daniellan leppoisa naljailu, Eyadin rohkaisevat eleet, Fursanin lähimmäisenrakkautta julistavat silmät, kaikki jää nyt vain mielikuvina ylläpidettäviksi.

Hebreankielinen konsertti juuri ennen kuin karanteenit iskivät. Siis joltain toiselta aikakaudelta.

Niin siis etätyötä Suomessa. Kuten edellä totesin, työ siirtyi määräysten mukana internettiin ja puhelinkokouksiin. Lähetysseura kutsui volunteerit pois työalueilta ja siinä lähti meiltä viimeinen lähityön vastuu. Sitten meidän piti nopeasti punnita, missä etätyötä teemme. Astmaatikkona ja allergikkona Kirsi kuuluu ns. riskiryhmään, eli Israelissa täyden karanteenin alle. Työkautemme oli päättymässä toukokuun lopussa, mutta sinne hankittuja lentoja ei enää ole. Myös lapsemme ja tietysti muu perhe on kaikki Suomessa. Koronaa ei pääse sinänsä pakoon, ei ainakaan Suomessa, joka on päättänyt vain hidastaa, ei estää sen leviämistä. Mutta jouduimme nopeasti pohtimaan, missä meistä on ehkä eniten hyötyä ja vähiten vaivaa?

Karanteenissa kotipihalla Suomessa.

Päätimme palata nyt Suomeen, kun se oli suhteellisen kivuttomasti mahdollista. Teemme viimeiset kaksi kuukautta töitä täältä etänä. Kovinta lähtöpäätöksessä oli se, että olimme kipuilleet pari edeltävää kuukautta, jatkammeko toiselle työkaudelle vai palaammeko Suomeen. Olimme tehneet lopullisen päätöksen paluusta vasta muutamaa viikkoa aikaisemmin ja ilmoittaneet vanhoille työnantajille paluustamme sorvin ääreen. Meidän siis piti pystyä palaamaan kesäksi kotimaahan. Mutta meidän piti lahjamuistojen kanssa kertoa asia kasvokkain kaikille rakkaille ystäville ja yhteistyökumppaneille ympäri Pyhää Maata. Nyt kertominen vaihtui digitaaliseen muotoon. Lahjat jäivät Felm-keskuksen kaappeihin. Aiomme palata noutamaan ne, kun lennot alkavat uudelleen ja liikkuminen sekä tapaamiset Israelissa ja Länsirannalla ovat mahdollisia. Ehkä se tapahtuu loppukesällä, ehkä vasta syksyllä. Mutta haluamme vielä juoda hyvät arabikahvit, syödä kosherleivokset ja nauraa yhdessä.

Vaikka työmme ei Lähetysseurassa jatku, niin yhteys näihin ihmisiin tulee säilymään. Rukoilemme ja tuemme heitä niin kuin vain osaamme. Ehkä tämä etätyömahdollisuus valmistaa myös tekemiseen pitkälle tulevaisuuteen. Kiitos kaikille lukijoille ja kiitos erityisesti kaikille, jotka ovat rukoilleet työmme ja kohtaamiemme ihmisten puolesta. Herra näyttää miten kaikki tulee jatkumaan. Siitä sitten uudet päivitykset.

Karanteenia ja mullistuksia

Kevät 2020 tullaan kirjoittamaan historiaan suurin kirjaimin. Miten ja millaisessa sävyssä, se jää nähtäväksi. Ihminen elää aikansa historiaa hyvin läheltä, hyvin harvoin pystyy yhtä selkeästi näkemään maailman mullistuksia niiden keskellä elettäessä. Nämä muutokset hahmottuvat usein vasta ajan kulumisen myötä. Nyt muutosten vauhti on ollut niin nopea, että jos jättää iltauutiset välistä, ei tiedä millaiset säännöt aamulla arkea sanoittavat. Kuvitelkaa itse, jos joku olisi sanonut tammikuussa, tai vielä helmikuussa, että Suomeen on kohta vaikea päästä lentäen ja Euroopassa on käytännössä sisärajat kiinni, olisi tällaista henkilöä pidetty mielikuvitusmaailmassa elävänä. Tai jos olisi ostanut pari- kolme viikkoa sitten kärry kaupalla vessapaperia ja pari kassillista käsidesiä, olisi saanut ihmetteleviä katseita osakseen. Nyt kauppiaan täytyy mennä väliin plussakorttiasiakkaiden tapellessa viimeisestä pirkkarullapaketista.

Taideteokset ovat Jerusalemista, Mamilla-ostoskadun varrelta.

Israelissa laitettiin eilen kaikki kiinni, siis käytännössä kaikki. Vaillinainen hepreankielentaito hankaloittaa kaiken ymmärtämistä, mutta koulut, ravintolat, kahvilat, jne ovat kiinni. Kaikkia kehoitetaan pitämään kahden metrin välimatkaa lähimmäisiinsä. Kadut ovat autioita, sapatin loppumista tuskin huomasi. Uutiset pursuavat tietoja Koronasta, karanteenista. Mekin jouduimme laskemaan päiviä, Kirsi joutui kahden viikon karanteeniin käytyään Betlehemissä. Karanteeni päättyy nyt maanantaina. Minä (Marko) ja Elina tulimme Suomesta juuri ennen karanteenin laajentamista kaikkiin Euroopasta tulleisiin. Mutta hissukseen ollaan, ruokaa on onneksi viikoksi kotona, töitä hoidetaan tietokoneella ja muuten Netflix täyttää vapaa-aikaa. Samalla seurataan Suomen tilannetta, pääseekö Matias lomille osallistuakseen kirjoituksiin, jatkuuko Johanneksen opiskelut ja milloin, suljetaanko Annamaijan koulu, loppuuko Eerolta järjesteltävät lennot, mitenkäs omat vanhemmat sulattelevat tilannetta?

On ollut aikaa pohtia, mitkä ovat olleet tähän mennessä oman elämäni suuret muutokset, ne joissa on ymmrtänyt yhden aikauden päättyneen ja uuden alkaneen? Ensimmäinen muutos, josta on jotain mielikuvia, oli isän armeijaan lähtö. Pikkupoikana yritin piilotella isän kenkiä lomien loppuessa.  Suuri mullistus oli kun muutin toiselle luokalle Porista Kankaanpäähän. Yksinkertainen, märän asfaltin hajuinen lapsuus lukuisten pihan kaverien keskellä päättyi. Melkoinen mullistus oli, kun Lorvikadun mummula lakkasi joskus lukioikäisenäni olemasta kokoontumispaikka, jossa jaettiin "oikeutta ja tietoa" koko suvun kesken. Armeija oli tietysti nuorelle miehelle oma muutospaikkansa, mutta sen ymmärsi loppuvan aamujen mukana. Tärkein muutos oli, kun sain sanoa rakastamalleni tytölle Tahdon. Vaikka en aina ole avioliiton aikana muistanut käyttää yhtä positiivista ilmaisua, on se hetki, jonka pohjalle on rakentunut maan päälle kaikki. Vielä tuo tyttö on jaksanut kanssani tätä matkaa rakentaa.

Olen saanut kasvaa maalla, osaksi ihan maalaistalossa. Suuren muutoksen ymmärsin, kun isovanhempieni viimeiset lehmät vietiin pois. Tutut lehmipolut, haan suuri kivi, jolla olin käynyt lukemattomat länkkärien taistelut, viljamyllyn ääni, tuoreen aiv-rehun tuoksu, makaaminen heinäkärryjen päällä käsi köydestä kiinni pitäen ja katsellen kuinka Fordson Majorin pakokaasu värjää ohikiitävien koivunoksien takaista sinitaivasta. Tai rauhoittava lypsykoneen tasainen hyrinä mummun laulua säestäen. Kaikki tämä katosi viimeistään lehmien mukana karjankuljetusautoon, vaikka 25-vuotiaana en ollut hetkeen juossut inkkaria leikkien.

Isyys, hetki jolloin sain ottaa maailman kauneimman ja pienimmän ihmeen omille käsivarsilleni. Tällä matkalla ollaan, vaikka oma asema on muuttunut. Suuria mullistuksia siihen on sisältynyt. Annamaijan ensimmäinen kouluaamu, jokaisen lapsen ensimmänien kouluaamu vei palan rinnastani, koti, johon he olivat kasvaneet, kävi vähä vähältä liian pieneksi. Kuopuksemme Matiaksen kohdalla sain olla vuoden koti-isänä äidin viimeistellessä opintojaan, mutta sen jälkeen Matias vietiin hoitoon. Matias joutui luopumaan kokopäiväisestä kodista aiemmin kuin muut, mutta onneksi hän sai parasta tilalle ja hoitopaikasta muodostui toinen koti Willisin perheen luona.

Elinan lähtö Meksikoon vaihto-oppilaaksi. Se miltä tuntui hyvästellä rakas, kaunis tytär kokonaiseksi vuodeksi, luottaa siihen että joku muu pitäisi hänestä huolta. Annamaijan häät, se hetki kun olimme kahdestaan Ahlaisten kirkon parvella odottamassa häämarssin alkamista. Onneksi siellä oli maailman paras Eero, jolle olin tytärtäni luovuttamassa,

Olemme muuttaneet kolme kertaa ulkomaille. Ensimmäinen ei olut niin suuri muutos, tai ei tuntunut siltä, koska lähdimme koko perhe. Mutta Istanbuliin lähtiessä matka linja-autolla Porista lentokentälle oli todella vaikea. Tytöt olivat omillaan, Luvialle jäi yksin Johannes, vähän siskon valvovan silmän alle, suorittamaan lukionsa viimeistä vuotta. Vaikka Johannes vakuutti olevansa iso poika ja tiesin hänen tulevan luoksemme syyslomalla, olevamme joulun Suomessa ja lukuloman viettävämme yhdessä Istanbulissa, itkin silti hiljaa sitä luopumisen tunnetta bussin ikkunaa vasten metsämaiseman vilistessä taustalla ohi.

Israeliin lähtö taas merkitsi kahden kymmen vuoden historian myymistä Luvialla. Maailman paras pihasauna, lasten leikkipaikat ja tutut lenkkimaastot. Ja koirien häkit. Niin kuinka merkittävä osa lemmikeistä voi tulla perheen elämää ja arkea. Vallu ja Venla olivat kuin näkymätön side koko perheen kesken, silloinkin kun jokainen ulkoili jo enemmän kodin ulkopuolella kuin sen tontilla. Vallun poismeno oli minulle eräs elämäni suuria kipuja. Vasta silloin ymmärsin kuinka rakkaan ja tärkeän ystävän menetin ja sen mukana suuren palan historiaa. Venlasta jouduimme luopumaan vähitellen, Luvian kodin myötä Venla muutti parhaaseen vanhainkotiin Villen ja Mariannen luokse ja lopulta Israeliin kantautui myös tieto Venlan poisnukkumisesta.

Niin täällä Jerusalemissa olemme nyt päättelemässä omaa työkauttamme. Elämämme tulisi joka tapauksessa mullistumaan, paluu Suomeen tuo mukaan uudet haasteet. Se tapahtuu nyt suurempien muutosten kehyksissä. Mutta jos nyt peilaan noita edellisiä muutoksi tähän nykyiseen, niin "pientä on silakat joulukaloiksi". Me selviämme tästäkin. Taivaallinen Isä on kirjoituttanut Raamattuun 365 kertaa; "Älkää pelätkö". Mistä me siis olisimme huolissamme, nurkan takana on aina jotain uutta kristittyinä voimme luottaa, että edessä on paras.

Omanissa

Ylös Jerusalemiin

Lentokoneen pyörät iskeytyvät tumman asfaltin pintaan. Kone rullaa kohti Ben Gurionin terminaalia. Pilvenpiirtäjät hohtavat taustalla värivaloa öiseen maisemaan luoden suurkaupungin tunnelman, joka voisi olla mistä vain maailman kolkasta. Mutta nämä neliökilometrit ovat erilaiset. Tai riippuu siitä, mihin suuntaan olet lähdössä terminaalin edessä. Takseja ja sherutteja (pikkubusseja, jotka lähtevät liikkeelle auton täyttyessä) on lähdössä eri suuntiin Israelia. Osa lähtee Haifaan, osa Tel Avivin nukkumattoman suurkaupungin sykkeeseen. Mutta sitten ovat autot, jotka ovat valmiina starttaamaan Jerusalemiin. Asiakaskunnan perusteella ei ole kovin vaikea löytää oikeaa autoa.

Saavumme Jerusalemin sherutin luokse. Kuljettaja kysyy osoitteen ja poikkeuksellisesti hymyntapainen silmäkulmassa täsmentää vielä kadun numeron. Lähetysseuran keskus tai monien muistama suomalainen koulu on tuttu paikka kuljettajalle ja taidamme itsekin olla vakinaista asiakaskuntaa. Autossa istuu valmiina yksi matkustaja. Tervehdin lyhyesti tuuheapartaista, mustiin pukeutunutta ortodoksimunkkia. Arabiaksi tai kreikaksi olisin voinut saada aikaiseksi pidemmänkin keskustelun. mutta kielitaidollanikin on rajoituksensa. Istumme ihan takapenkkiin, koska päätämme jättää tilaa paikanvalinnalle tuleville kanssamatkustajille.
Seuraavaksi autoon saapuu heprean kieltä puhuva nuorehko nainen muodikkaissa reikäisissä farkuissaan. Naisen jälkeen autoon saapuu levälieristä hattua pitävä ortodoksijuutalainen mies, joka istuu omaan rauhaansa kuljettajan taakse. Muutaman minuutin päästä autoon saapuu arabiaa puhelimeen puhuva, huivipäinen musliminainen, joka istuu yksittäiseen penkkiin. Jälleen auton ovi avautuu ja sisään astuu latinalaista, eli katolista kirkkokuntaa edustava dominikaanimunkki kietoen vyönauhaa tiukemmin ympärilleen. Kovin pitkiä tervehdyksiä katolinen kaverimme ei sisarkirkon edustajan kanssa vaihda, vaikka varsinaista skismaa ei tule esille. Onneksi kuljettjan takana istuva haredimme ei jää ihan yksin lännen ja idän väliin puristuksiin, vaan sisään astuu pitkäpartainen juutalaisherra tummassa puvussa ja komeassa hatussa venäjää puhuen. Annan hänelle vierestäni tilaa, jotta naisten ja miesten etäisyys pysyisi säädyllisenä. Vaihdamme hepreankieliset tervehdykset. Vielä sisään astuu pariskunta, hämmentyneen näköisiä matkalijoita, jotka yrittävät selvittää englanniksi hotellinsa sijaintia kuljettajan kanssa. Sitten automme on täynnä ja valmis lähtemään.

Yleistä mielipidettä vastaan....

Kuka tulee kävellen, kuka bussilla, kuka kamelilla

Keskellä Ölymäen rinnettä on yksityinen omakotitaloalue, hämmentävää.

Kuljettaja ajaa israelilaiseen tapaan vauhdilla valtatien kaistoja hyödyntäen. Auto kiipeää merentasolta kohti juudean vuoristoa ja ylös Jerusalemiin. Erikoinen matkustajajoukkomme
 on täällä varsin tavallinen, se on ollut hyvin samanlainen menneinäkin vuosisatoina, jolloin erilaiset ihmiset ovat pyrkineet kohti Jerusalemia. Myyttinen ja mystinen nimi on vetänyt puoleensa ihmisiä monelaisista taustoista, monenlaisilla unelmilla, monenlaisilla odotuksilla lukemattomia sukupovia. Kenelle Jerusalem on merkinnyt ikiaikaista kaipauksen täyttymistä, pääsyä Tytär Siionin helmaan, joillekin Mestarin jalanjäljille saapumista, toisille Jerusalem on Al Quds ja jotkut odottavat näkevänsä arkeologisia ihmeitä, tieteellisiä todisteita uskonsa tai aatteensa tueksi. Osalle tulee jopa identiteettikriisi, mutta näitä Jerusalemin syndrooman saaneita hoidetaan ammattitaidolla Ein Keremin sairaalassa, josta matka kohti kotia jatkuu vanhoissa tutuissa merkeissä. Motiiveja on siis monenlaisia. On Jumalan suurta armoa, että saamme olla osa tätä ihmeellistä vaellusta, "ylös Jerusalemiin", tarkastella ihmisiä lähes ajattomassa ajassa. 

Ja vähän kuvia Tellusta...

Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: "Menkäämme Herran huoneeseen". 2. Meidän jalkamme saavat seisoa sinun porteissasi, Jerusalem; 3. sinä Jerusalem, rakennettu kaupungiksi, johon kokoonnutaan yhteen, 4. jonne sukukunnat vaeltavat, Herran sukukunnat, niinkuin Israelille on säädetty, kiittämään Herran nimeä. 5. Sillä siellä ovat tuomioistuimet, Daavidin huoneen istuimet. 6. Toivottakaa rauhaa Jerusalemille, menestykööt ne, jotka sinua rakastavat. 7. Rauha olkoon sinun muuriesi sisällä, olkoon onni sinun linnoissasi. 8. Veljieni ja ystävieni tähden minä sanon: olkoon sinulla rauha. 9. Herran, meidän Jumalamme, huoneen tähden minä tahdon etsiä sinun parastasi. (Psalmi 122, Raamattu 1933/38)